"Ja opettamaan hän rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren pienessä majassa oli ennen kaikki somassa järjestyksessä, ehkä huonekaluja oli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen aikaan. Mutta tullut vaimo, joka näytti tässä emäntänä rupeavan elämään, muutteli kaikki toisin. Rahit eivät olleet hänestä hyvät; niiden sijaan asetteli 'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren majaa sanottavan: 'tupa' oli muka paljoa siistimpi. Aittaa sanoi 'puodiksi', sukaa 'kammaksi'. Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle viittoili, asetti hän perinurkkaan, ja käski hänet sitä monta kertaa päivässä kumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin hänen mielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs, oli täytyminen! Toinen pakotti, hänen täytyi totella.
"Kun nyt oli kaikki oman päänsä mukaan asetellut, alkoi vaimo Suomettarelle opetella kaikenlaisia uusia asioita, joihin tämä välehen oppikin, ehkä kyllä monesti kankealta tuntui, kun piti päiväkaudet istua ja hänen nuhteitaan kuunnella. Silloin ilahdutti aina Suometarta, kun pääsi ulkona askaroitsemaan, ja se tapahtui monesti, sillä eukko itse oli kodassa vaan, kaikki raskaammat työt tytölle jättäen. Tosin kivisti hänen hartioitansa illan tultua, mutta silloin katsahti hän aina taivaalle, ja lävistys lakkasi; tosin lankeilikin hän puutaakan alle toisinaan, sillä puut olivat Suomettaren kannettavat; vaan siitä hän ei mitään välittänyt, hänellä oli metsässä ainoa huvituksensa. Hän meni siellä käydessänsä aina lähteelle, jonka ympärillä oli sankka metsä, istuihe kivelle ja ajatteli siskojansa ja sanoi itselleen: 'Missähän lienet tänäkin iltana, jota etsimään läksimme, löytänenkö sinut koskaan?' Ja silloin puhkesivat hänen silmänsä vettä vieremään, ja kyyneleet juoksivat hänen kasvoillensa, mutta muuttuivat maahan päästyänsä simpsukoiksi. Mutta hänen mielensä keveni, ja keveämmältä tuntui taakkakin hänen kotiin mennessänsä. Sillä kerralla sattui se vaimo, emäntä, porstuan portahilla seisomaan, ja näki tytön itkettyneet silmät. 'Missä olet näin kauan viipynyt, mikä sinull' on siellä metsässä itkettävä, kun aina tulet vesissä silmin kotiin? Se ei käy laatuun, ja varokin, ett'en täst'edes kovemmin senkaltaista uppiniskaisuutta rankaise! Mene pian kotaan!' Tyttö meni, mutta kyynel vierähti nytkin hänen kasvoilleen, ja katosi simpsukkana ruuhkiin. —
"Näin Suometar tämän lännestä tulleen vaimon kanssa eli, ehkä monestikin kesä tuntui varimmalle, vaikeammalle, ja talvi kylmemmälle, kolkommalle, ehkä kadonnut ystävänsä johtui hänelle mieleen useammin kuin ennen itsekseen eläessään. Eräsnä talvisena aamuna istuivat kumminkin molemmat kodassa vierekkäin, sillä vanhempi vaimo opetti Suometarta helmiä rihmalle pujottelemaan. Tähdet olivat sammumaisillaan, taivas ruskotti kauniisti, niinkuin talvisella aamutaivaalla toisinaan on tapana, ja ruskosta näytti jo eräitä säteitäkin sinistä kantta kohden säihkyvän. Kuka ei tiedä, että kirkas tulija on silloin läsnä? Tuvan uunissa roihusi elelevä tuli, ja savu nousi lakeisesta niinkuin lakehen pyrkivä patsas korkeassa kirkossa.
"Silloin aukeni tuvan uksi, huurun perästä tuli vaimoinen ihminen sisään. Sillä oli harmaa hame päällä, päässä pitkä, punainen vaipan kaltainen huivi, joka peitti yläpuolen kokonansa, jättämättä avonaiseksi muuta kuin kasvot ja vähän kaulaa, josta keltainen helmirihma kiilahti. Vaimon muoto oli mustanpuhuva, kaita ja laiha, nenä näytti terävältä. Suomettaren emäntä katsahti tulijata ja hänen kasvonsa nähtävästi vaalenivat, niin että Suometar luuli hänen hämmästyneen. Näin emäntänsä mielialaa kummeksiessaan, sävähti tytön itsensäkin sydän. Tulleen tunnusteli jo ennenkin nähneensä, mutta missä? Viimein johtui hänelle mieleen, että tämä oli sama ihminen, jonka niin useasti oli lähdematkoillansa, joista edellä kerroin, nähnyt ympärillä olevassa metsässä puiden takaa kurkistelevan. Silloin ei se kumminkaan ollut yrittänytkään lähemmäksi. Mutta mikä kumma hänet nyt tänne toi?
"Hän ei vastannut tervehdykseen, eikä istunutkaan, vaikka käskettiin. Tämä tuntui kummalta. 'Ei suinkaan se oikealla asialla nyt ole', sanoi vanhempi kodan asujoista, ja nyt muistui hänen mieleensä, että tämä akka oli jo ennenkin tullut häntä vastaan, että siitä yhdynnästä oli paljo onnettomuutta seurannut, että… ja nyt alkoi päivä mustua hänen silmissänsä. Kuitenkin oli hänellä vielä siksi älyä, että kysyi häneltä, mitä asioitsi."
"Tytärtäni läksin käymään, vastasi kysytty ilkeästi nauraen.
"Tytärtäsikö? kuka sinun tyttäresi on?" huusivat sekä vaimo että Suometar yksin ajoin.
"Sinä!" vastasi hän, Suomettareen katsoen ja silmänsä niin lempeiksi pakottaen, kuin ikään voi.
"Minä? Et sinä minun äitini ole, minulla on äitini kotona."
"Missäs se kotisi on?"