"Mutta kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi kuin niiden olisi vavistava laulaessansa siitä, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna sisarukset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kun havaitsivat, että nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he huhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä koko kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle taivaalle uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se pilvi ei ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta sanotaan toisella nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja nousi tyttöjen mieleen. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja siimeksen varjo kylmä. Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa he eivät kärsineet nähdä. Poissa, poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein sydän sykähteli. Niin silloin sanoi Uometar: 'Voi siskot, kullat, älkäämme itkekö näin! — Mitä me sillä voitamme? — lähtekäämme ystävätämme etsimään, kenties tuolla lännen saloilla…'"
— Lähtekäämme, lähtekäämme! sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja lauloivat virren äidillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä kiehuen, kauan katsoi heidän jälkeensä, kunnes viimein kokonaan katosivat. Siitä samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja näin kului paljo aikaa, mutta ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran he olivat hyvin väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja jalkojansa katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmuja, ikäänkuin verta olisivat tihuneet. Siinä sanoi Tja: "Eikö olisi parempi, sisaret, että eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme ystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme, tätä tienotta rakasti hän enemmän kuin muita?" Ja kun toiset sisaret sanoivat siihen suostuvansa, niin virkkoi hän taas: "Mutta ennen erottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti johtuisi mielemme, ja…"
"Minkä otamme siksi merkiksi, eihän meillä ole mitään, joka siksi sopisi?"
"Muistatteko hänen nimensä?"
"Aina, aina!"
"No niin, hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme toisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi… Mutta minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö niin?"
Tarinoija taukosi tähän. Sitten alkoi taas.
"Niin päätettyänsä erosivat sisarukset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin itsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin ennen, nyt nimitettiin heitä, milloin nämä sisaret tulivat puheeksi, nimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän muutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä nimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään, omalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Hän kulki monta saloa, monen suon poikki; nousi kallioille, ja laskeutui niiltäkin, niin ahkerasti etsien ystävätänsä, että hieno valkea hamehensa paljon raiskautui, kun ei malttanut oksiakaan edestänsä väistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin.
"Niin tuli hän viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä hän ei vielä ollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja petäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut myhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille sanoneet: voi kuin on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen poukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka kirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat! Tämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeeseen tehdä.' Ja vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli hän toisinaan iloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävänsä. Siitä kului aikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia.
"Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen lahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maihin päästyä nousi siitä keskikokoinen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar katsoi vaan ja hämmästyi tulijata. — Likemmäksi tultuansa tämä ei tervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti vaan ison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä ristiä, milloin taivasta sormellansa osoitellen. Kummako oli, että toinen näitä viittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan hämmentyen? Mutta tulijavaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi kieltään, jota Suometar ei tajunnut, vaan sitten näytti vihastuvan, ja silmänsä säihkyi, ikäänkuin olisi sanonut: älä huoli, vielä sinä opit!