KANSATIETEELLINEN UNELMA.
Tulin muuanna iltana elokuun lopulla, hiukan hämärissä Koitereen tyyntä vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä on talo pienen lahden pohjassa.
Venheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mutta eivät sentään suuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, niinkuin muulloinkin, kuulumiset. Talontytär levitti keveällä kädellä heiniä lattialle, ja kohta olikin kumppanini unen sylissä. Minä vaan en nukkunut. Mieleeni johtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen nukkuva aurinko, järven rasvatyyni pinta, vakaat ja iäti viheriöitsevät petäjät, armaat torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat; mieleeni johtui taivaansininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä iltana tuntuivat minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin.
Muuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Se oli vanha, noin seitsemänkymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko. Mutta se ei ollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Hän katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja tarinan kerääjä on?
Hän. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?
Minä katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin sanoa.
Hän. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan viidestä tytöstä, jotka kulkivat maata maailmaa?
Minä. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huviksi, kyll' on vielä yötä maataksemmekin!
Hän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä olisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni rävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä kädessä istuttuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä:
"Sinä tiedät, missä Altain vuoret ovat, ne, joiden kukkuloilla on raitis ja kirkas olla, ja joiden laaksoissa lounastuulet kukkasia tuudittelevat, ja joiden seuduilla on siimestä? Koska tiedät, niin niiden kunnasten lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyötyivät, jonka pintaan kumpujen oli ilo kuvastella. Sen järven rannalla oli eräs äiti lapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat eivät kuulu tähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: Tja, Erma, Unus, Kri, Uometar. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät niin, kuin ei mikään heimo enää elä. Lammen vedet olivat useammin tyynet, mutta jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään, niin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla. Silloin istuutuivat sisarukset aina venheeseen, pieneen solakkaan ruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti heidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppanina eräs nuorukainen, heidän veljensä metsätoveri. Mistä hän oli kotoisin, ei kukaan tietänyt. Kun ei vaan liene tullut yläisistä taivoista, niinkuin muutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka nuorukainen, jonka suonissa juoksi raitista verta, jonka käsivarret, ehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä säihkyi tulta, ikäänkuin revontulten kauneimmat välähdykset. Noiden tyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin, ja tytöt puolestaan rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset viettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset ihmiset tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta muuten vaan, marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että rakastivat puiden huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo eräällä kunnahalla istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle päivälle: 'terve kulta tultuasi!' Kerran eräänä iltana viivähtivät he niin kauan kukkakummuillansa, että äidin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja sitten kysyttyään, missä niin myöhään olivat olleet, sai hän vastaukseksi: 'tuo käki lauloi kukahteli kauneinta virttänsä, ja siitä emme ennemmin palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin, mainittu nuorukainen heidän kerallansa.