Pietari istui ja kuunteli värähtämättömin kasvoin ja virkkoi miltei välinpitämättömästi:
— Laajat ovat hankkeesi, Tuomas.
— Eivät ne saa rajoittua vielä siihenkään, Karjala ei vielä mittaani täytä. Sillä pakanuutta on vielä Karjalankin takana, Rooman kirkolla on siellä pahimmat ja vaarallisimmat vastustajansa, — kauemmin en saa nyt luonanne viipyä. Mutta minä tarvitsen ehkä pian sinutkin ja koko veljeskunnan avukseni muualla kuin täällä — siksi sinut pyysinkin puheilleni. Kiirehdi työtäsi tämän kansan keskuudessa mikäli voit, kylvä mitä ehdit, suuremmat toimet meitä odottavat toisaalla. Me emme saa levätä ennen kuin koko tämä pohjoinen maailma lumisen asutuksensa viimeisiä ääriä myöten on saatu ristiä ja Rooman kirkkoa tunnustamaan.
Tämä tuumien uhitteleva laajuus ei näyttänyt Pietaria miellyttävän. Hän kysyi terävästi:
— Silloinko on vasta kunnianhimosi tyydytetty?
Tuomas hytkähti tuota terävää kysymystä.
— Enhän hae omaa kunniaani, vastasi hän — ainoastaan kirkon kunniaa ja mahtavuutta, sehän minut käskee toimimaan. Rooman isän ja hänen istuimensa hyväksi on kaikki tehtävä, itselleni en pyydä mitään!
Nyt nousi Pietari uunin pankolta, jossa hän liikahtamatta oli istunut, ja vielä entistä syvempi tuli näytti hänen silmissään palavan. Hän astui suoraan Tuomaan eteen, laski molemmat käsivartensa hänen hartioilleen ja katsoi häntä hartaasti, melkein hellästi silmiin.
— Onko se niin, lausui hän verkalleen. — Oletko siitä itse aivan varma?
— Epäiletkö sitäkin, Pietari? kysyi Tuomas loukkautuneena.