Pietari ei vastannut kysymykseen suoraan.
— Sinusta paisuu sitä mahtavampi kirkkoruhtinas, kuta mahtavammaksi kirkon vallan täällä laajennat, virkkoi hän vakavasti. — Sinä hallitset nyt jo valloittamiasi maita ja kansoja itsevaltiaana ruhtinaana, kuuntelematta ketään, tottelematta ketään muuta kuin Rooman paavia; sinä olet yksinvaltias tässä maassa.
— Rooman isän puolesta, ehätti Tuomas vastaamaan. — Se on totta. Ketä muuta minun täällä olisi toteltava?
Pietarin ei tarvinnut laajemmin ruveta selittämään, miten Suomen kirkon asema oli muuttunut ja käynyt aivan itsenäiseksi senjälkeen, kun Tuomas oli piispaksi nimitetty. Hän vain lyhyesti siihen viittasi:
— Eerikki kuningas, hän, joka tänne ensiksi ristinopin toi, hän oli Ruotsin kuningas.
— Niin oli, Ruotsin kuningas. — Vilkastuen puuttui taas Tuomas puheeseen. — Vaan jaksoivatko Eerikin jälkeläiset Ruotsin kuninkaat täällä pysyttää ristinoppia ja Rooman kirkon arvoa? Eivät. Se kukistui, se Eerikin työ, vaan minun ei ole lupa omaa työtäni samoille jälille jättää. Nuo Ruotsin kilpailevat ruhtinaat taistelevat siellä keskenään, vaanien toistensa valtaa ja vuodattaen toistensa verta, — kirkko on heikko ja avuton heidän omassakin valtakunnassaan. Heillä ei ole voimaa eikä halua hoitaa tätä merentakaista kirkon taimitarhaa. Meidän täytyy senvuoksi luoda tänne pysyväisempi, vankempi valta, ja kenenkäpä me sen yliherraksi tunnustaisimme, ellemme Rooman mahtavaa isää. Hänelle minä täällä vallan luon ja hänelle sen myöskin säilytän.
— Ja itse sitä hänen nimessään hallitset?
— Olenhan hänen uskottu aseensa. Jos pyhä isä tahtoisi minua käyttää aseenaan ainoan autuaaksitekevän uskon levittämisessä vaikkapa samalla tavalla kuin piispa Albertia, joka Riiassa perusti ristin puolesta taistelevan veljeskunnan, olen autautuva hänen välikappaleekseen viimeiseen hengenvetooni asti — en saa kieltäytyä mistään! Mutta mitään niin suurta en toki usko voivani toimittaa. Vaan jos sen voisinkin, niin itse tahdon vaipua vähäpätöisyyteeni, olla pelkkä harmaaveli, niinkuin olin ennen piispaksi tulemistani — kunhan vain kirkon valta vahvistuu ja sen kunnia ja mahti ulonnetaan kaikkiin maailman ääriin. Ei, Pietari, en pyydä itselleni palkaksi muuta kuin hamppuköyden, millä vyötän kerjäläisvaippani — kun pyhä neitsyt käskee, sidon sen heti vyölleni ja luovun kaikesta, kaikesta!
Pieni munkki seisoi yhä rotevan piispan edessä pidellen käsiään hänen hartioillaan, jotka, vaikka piispa istui, ulottuivat miltei hänen matalan rintansa kohdalle. Hän oli terävästi ja tutkivasti kuin ankara rippi-isä ainakin, katsonut Tuomaan puhuessa häntä silmiin, oli koettanut tutkia hänen salaisimmat ajatuksensa, tunkeutua hänen sydämensä sisimpään pohjaan. Ja värähtämätöntä vilpittömyyttä ja vakavuutta oli hän luullut lukevansa niistä kasvoista, joita hän näin tähysti. Silloin hänen syvällä kiiluvat silmänsä riemusta kirkastuivat ja ikäänkuin siunaten hän juhlallisesti lausui:
— Siis mene täältä rauhan majasta takaisin maailmaan, riennä suuriin toimiisi ja vie täältä sielussasi sisällinen rauha mukanasi. Tee työtäsi omalla alallasi, koska uskosi ja vakuutuksesi on niin luja, me kiertävinä saarnaajina sitä hiljaisuudessa parsimme, onhan päämäärämme yhteinen. Mutta palatkaamme vaikeilta retkiltämme aina tänne saamaan vahvistusta ja rohkeutta, palaa sinäkin, jos maailmalla rauhasi särkyisi, tänne rukoilemaan Neitsyt Maarialta nöyrää mieltä ja sielullesi eheyttä.