Kun Tuomas viipyy, virkkaa hän: — Miksi viivyt, etkö jo lähde? Vai eikö meillä olekkaan yhteinen matka?
Melkein vaistomaisesti totellen rupeaa Tuomas naisen jälestä tietä eteenpäin kävelemään. Ja hän vastaa:
— Ehkä on. Minä olen menossa saarnaamaan ristin oppia, rauhan oppia kansalle.
Nainen viilettää jo kappaleen edellä ja hihittää sieltä:
— Ristin ja rauhan… ka niin, tule! Täällähän sitä kirkkoväkeä on koolla, sinne olen matkalla minäkin. Mutta kiireemmin… ei, ei sieltä, tule tästä, tästä suoraan….
Edellä rientävä nainen poikkeaa polulta metsän sisään, ja kun ei Tuomas häntä heti sinne seuraa, pysähtyy hän kärsimättömänä odottamaan. Ja hän tarttuu Tuomaan käteen ja taluttaa häntä, vetäen puolijuoksua eteenpäin metsän läpi puhumatta enää mitään. Ilta on jo käynyt pimeäksi, tiheässä metsässä ei voi nähdä askelta eteensä, siellä ei voi väistää puita eikä kantoja. Mutta eteenpäin kiitää vain kiihkomielinen nainen, kontti heiluu kahta puolta kolahdellen oksiin, ja hän vetää perässään väsymyksestä hoipertelevaa, risuihin kompastelevaa ja puihin töksähtelevää vanhusta. Yli kannokkojen ja louhikkojen, läpi murrosten ja tiheäin pensaikkojen, poikki veteläin soiden ja kivikkojen ahojen siinä riennetään, levähtämättä, huoahtamatta, eteenpäin vain. Vanhan piispan jalka livettää keväisissä rapakoissa, vaipan liepeet sekautuvat katajikkoihin ja repeilevät, hän kompastelee alinomaa juuriin ja oksiin.
Vihdoin nainen toki pysähtyy erään mäen rinteelle, päästää munkin käden ja antaa hänen istahtaa mättäälle huohottamaan. Hänen omakin henkensä läähättää ja vaivoin saa hän käheästi kuiskatuksi:
— Katso, siinä on kansa, käy saarnaamaan!
Tuomas kohottaa kuuman päänsä ja luo väsyneen katseen eteensä naisen viittaamaan suuntaan. Hän ei huomaa ensiksi muuta kuin puitten lomitse häilyvää tulen hohdetta, jonka editse esineitä liikkuu ja häämöittää. Mutta vähitellen, kun silmä tottuu valoon, käy kuva selvemmäksi ja tarkkapiirteisemmäksi. Siinä on mäkien ympäröimässä laaksossa pieni aavikko metsän kätkössä. Korkea nuotio roihuaa keskellä kenttää ja sen ympärillä häärii valkopukuisia miehiä, jotka loihtuja lukien ja taikoja tehden paistavat vartaissa uhrieläinten lihoja. Mutta ulompana kedolla liehuu taaja ihmisjoukko: toiset haltioissaan riehuvat ja sopottavat uhrilaulujaan, toiset laulavat syrjemmässä vanhoja uhrilaulujaan. Sekavaa sohinaa ja salaperäistä humua kuuluu kohisten laaksosta mäelle, jonka rinteellä läähättävä munkki istuu ja verestävin silmin tuijottaa eteensä, katsoen kastamansa kristityn seurakunnan ja sen lähimmän kantajoukon pakanallista uhrijuhlaa vanhassa uhrilehdossa. Hän näkee, kuinka loitsijat uhrituleen heittävät ristejä, joita ovat repineet alas kristittyjen talojen harjoilta, ja näkee naisten kantavan kastettuja lapsiaan uhripappien luo, jotka taikojaan lukien niitä pyhien puiden lehvillä kylvettävät. Hän ei puhu mitään, katselee vain.
Mutta nainen, joka on hänet tuonut tätä näytelmää näkemään, ja huohottaen, mutta leveä, pilkallinen vahingonilo huulillaan hänen vieressään seisoo, hän päästää taas naurun ja kuiskasee: