— Katso piispa seurakuntaasi, katso!
Tuomas lyyhistyy yhä pienemmäksi, yhä kumarammaksi mättäällään, kuta kauemmin hän katselee. Hänen silmiään rupeaa vihdoin hämärtämään, on aivan kuin vesiä olisi noussut tuota tuijottavaa katsetta himmentämään, ja hänen äänensä kaikuu pehmoiselta kuin itkevän lapsen, kun hän vihdoin hiljaa kuin itsekseen virkkaa:
— Minä näen, minä näen elämäni työn. Kiitos, Jumalani, nyt minä ymmärrän, mitä olet minulle tahtonut sanoa. Nyt oivallan, minkä arvoista työni on ollut alusta loppuun ja millaiset ovat ansioni. Se on kaikki ollut turhaa, hyödytöntä kaikki, ne ovat pakanoita nuo, niinkuin olivat tänne tullessani, minä en ole valtakuntasi hyväksi tehnyt mitään….
Hän vaikenee hetkeksi ja äänen vilpittömään nöyryyteen sekautuu syvää surua ja hartautta, kun hän jatkaa huokaustaan:
— Heitä elä tuomitse, Jumala, siitä että ovat sinusta luopuneet, minä, minä olen syypää siihen. Minä olen vain itseäni ajatellut, en sinua enkä heitä, alusta asti on vilppiä ollut aikeissani ja toimissani, oman kunnian ja suuruuden himoa, heitä olen kiusannut, sinua olen koettanut pettää — sinun on tuomio!
( Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)