Sua lempii Måns kuni miekkaansa, Joka suojaava on elämäänne. Tule morsioks hälle, kun palaan ma, Niin iloiten vietän mä häänne!"
Mut Hildegard rukoili katseillaan: "Sun kanssasi siskosi kulkee!" — "Pian palaan" — vastaapi Birger vaan; Hänet piiriinsä vartio sulkee.
Sali tyhjäksi jää, — ei lohtua näy, — Pian Hildegard myös on tiellä: Hovineitojen kanssa hän laaksoon käy, Surut kirvoittaaksensa siellä.
Mut äärellä veen punakukkanen on Kuni polttava lemmenkaipuu; Sen tahtoo hän taittaa, varomaton, Vaan äkkiä aaltoon hän vaipuu.
Pian Ahti vie hänet pohjaan veen, Hänet peittävi verhoin somin. Ei neidoista apua siskolleen: Hätä heillä on neuvottomin.
Mies silloin metsien yöstä saa, Sotisopansa riisuu heti Ja aaltojen helmaan uskaltaa: Ahdin kahleista neidon hän veti.
Vaan kalmankalpea Hildegard on. Hänet valveille urho saapi, Tuo vettä silmästä kallion Ja sen neidolle ojentaapi.
Saa palkaksi katsehen kauniin hän, Tuo sankari rohkea, jalo; On Frithiofilta voimat tän Ja katseessa kirkas on palo.
Ruho nimenä hällä. Hän päällikkö on, On Suomen urhoista parhain, Jalo kilpi hän vanhan on uskonnon, Jalo puoltaja pyhäin tarhain.
"Sua kiitän" — näin Hildegard — "veljeni myös Sulle kiitoksen velkaan jääpi. Viel' linnasta tuolta, kun kuulee hän työs, Sua riemuin hän tervehtääpi!"