Ei ihme, että tätä miettiessä Povessain tunsin tunteen katkeran: Myös syntynyt mä olen Hämehessä Ja synnyinmaana sitä rakastan. Ken orjuuteen ja sortohon sen sallis, Jok' ain' on ollut sydämmelle kallis?
Näin miettien en huomannut ma aamun Taas taivaan kannelle jo astuneen, Kun jylhältä näin linnalt' öisen haamun Ja synkeyden kaiken kadonneen. Se kirkastunna seisoi aamun koissa, Ja peljästys kaikk' oli siitä poissa.
En peljästystä luonnossakaan muussa Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan. Pelotta lintu likimmässä puussa Ilolla lauloi aamulauluaan. Ja itse julman linnan räystähässä Näin pienen pääskysen mä pesimässä.
Mielestäin haihtui haikeus; nyt vasta Ma muistin — aamun koissahan sen näin — Ett' uskon sätehet se taivahasta Johdatti kerta Hämeeseenkin päin, Ja poistaessaan meiltä pakanuuden, Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.
Maanmiehen kun ma kuulin sitten siellä Kulkeissaan työhön riemull' laulavan, Yömatkan päästä matkamiehen vielä Kun terveenä näin tietään kulkevan, Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden, Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.
(A. Tuokko.)
SUOMALAISVAIMO SAIMAAN NIEMELLÄ.
Ammoisina aikoina, satoja vuosia sitten, kun Suomi ei ollut vielä joutunut Ruotsin valtaan, oli eräällä Saimaan niemekkeellä uljas talo, ja siinä asui eräs suku vanhaa Savon heimoa, ylvästä ja mahtavaa väkeä. Monta monituista kertaa olivat tämän suvun miehet taistelleet hämäläisiä ja karjalaisia vastaan, monella ryöstöretkellä he olivat käyneet kaukana, aina Venäjän puolella asti; mutta nyt oli vastustajaksi ilmaantunut toinen paljoa tukalampi vihollinen, nimittäin ruotsalaiset, meren takaa saapunut ylväs kansa. He taistelivat ristein ja miekoin, taistelivat sanan voimalla, ja heidän alleen täytyi Suomen heimojen vähitellen alistua. Mutta lujana pysyi vielä Saimaan niemekkeen suku, se uhmaili miekkaa, se uhmaili sanaa, se uhmaili ristiä.
Sata vuotta oli kulunut siitä, kuin Henrik piispa ensi kerran saarnasi Kristuksen nimeen Suomen maassa, mutta yhä vielä eli Saimaan niemen suku ylpeän itsenäisenä. Eivät uskaltaneet sinne käydä Ruotsin kuninkaan voudit veroa vaatimaan; sillä ne, jotka sinne moisin tarkoituksin olivat lähteneet, olivat saaneet katkerasti yritystään katua, eikä kukaan rohjennut ketään Saimaan niemekkeen väestä oikeuden edessä syyttää. Mutta niemekkeen talossa istui suvun vanhin omaistensa keskuudessa lakia käyttäen ja ankarana oikeutta jaellen.
Eräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ryhtyen saarnaamaan ristin oppia ylpeälle kansalle, joka istui vierekkäin pitkillä penkeillä, juhlien nuorimman pojan häitä. Ja runolaulajat, jotka käsi kädessä istuivat keskilattialla, lakkasivat hetkeksi virsiä vetelemästä, vaikenivat ja kuuntelivat kummastellen, mitä siitä nyt koituisi; mutta pian alkoi toinen äänekkäästi laulaa: