"Maa kallis jää tuhat järvineen, Ruho armaansa luokse nyt kiitää!" Näin lausui sankari, korkeuteen Hänen vapaa sielunsa liitää.
Ja surevat pystytti patsaankin Kovan kuolon yhdistämille, Runon piirsivät kultakirjaimin Heidän kohtaloistansa sille.
Jalot henget poiss' oli. Haudalla nyt Siell' lehmukset huminoivat. Oli uskontaistelu päättynyt Ja rauhaa torvet soivat.
(Ruotsinkielisestä alkuperäisestä suom. Aukusti Simelius.)
BIRGER JARLIN LINNA.
Jo luonto, kuljettua kesä-illan, Yövaipan ylleen oli heittänyt, Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan Himmeeseen varjohon jo peittänyt. Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen, Seuduilla näillä vieras, matkalainen.
Kun katselin siell' luonnon ihanuutta, Outoihin vaivuin ajatuksihin. Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta Sydämin ihaelin sykkivin. Siell' oli näky mitä ihaninta, Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.
Vaan mikä tuolla luonnon suloutta Jylhällä muodollansa varjostaa? Se kohoutuen kohden korkeutta Ylpeesti ympärilleen katsastaa. Syvälle järveen kuvaupi sen muuri, Sisässä maan kuin olis sillä juuri.
Hengille luonnon liekö hennommille Se peljättävä, paha kummitus? Inhoittavalta tuntuneeko sille Yörauhassansa seudun kauneus, Kun uhaten näin katsoo kaikkialle, Järvelle, maille sekä taivahalle?
Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa, Olento on se tosi itsestään. Se muistuttaapi miestä rautakouraa, Jok' ennen voimakkaalla kädellään Sen rakensi ja nimess' uskon uuden Sen kautta sorti Hämeen vapauden.