Käsi toinen tapparaista, toinen kuokkaa kouristaa, toiset soittaa kanteletta, toiset torvin toitottaa, mutta minkä vainolaiset öisin maahan masentaa, senpä valppaat rajan vahdit päivin jälleen rakentaa.
Kutsuu vihdoin kylänvanhin kaiken kansan talkoosen, vaatii vanhan viisaan lailla tehtäväksi suojuksen: idän, lännen vainolaista vastaan linna laitettais, jolla suuren surman tullen kyläkunta turvattais.
Tuli miestä taidoista niinkuin salkometsää vaan, pian löytyy linnan paikka, parhain koko Vuoksen maan: virran suulla kosken kuohut saaren kauniin ympäröi — siihen viisas kylänvanhin uuden linnan paalun löi.
Kivet nousee kuopistansa, kohoo muuriks multamaa; uurtuu uomat, kaartuu holvit, torni uljas uhkoaa, kertoo kauvas Karjalalle: turvan aika tullut on, nyt on valmis Käkisalmi, vaikka vainot tulkohon!
Kuni kevätpäivän aamu ruskoellen sarastaa, taikka niinkuin lännen tuuli myrskyn jälkeen lauhkiaa, minkä ensin maahan kaataa, sadoin kerroin kasvattaa, uudet touvot, uudet viljat vainioille siunoaa.
Myrskyn, hurmeen kanssa saapuu uusi usko Suomehen, maahan verin juotettuhun kylvää tiedon siemenen, lännen kansat kukistaapi ristillään ja kalvallaan, kunnes suuntaa voittoretken myöskin kauvas Karjalaan.
Ruotsin uljas ristijoukko löytää Käkisalmenkin, ryöstää kylät, ristinmerkin nostaa uhrilehtoihin, tarjoo uutta uskoansa niinkuin kauppatavaraa, tahtoo kaikki luonnonkansat ristin juureen polvistaa.
Sadat kerrat sittemminkin näillä mailla sota soi, sadat urhot otteluissa Tuonen virran vettä joi — kaikk' on kuullut, kaikki nähnyt vanhan linnan rauniot, muurit kaariholvinensa, suojat kolkot, autiot.
Milloin ryntäs ruotsalainen, milloin Novgoroodi nous, milloin halki Laatokkata vainon väki venhein sous, milloin poltti, milloin ryösti, milloin voitti, selkään sai — mutta aina kärsi sentään koko kaunis Karjalai.
Mont' on ollut käskijätä, sata kansan sortajaa, sadan huovin sotaorhit syöttänyt on tämä maa, monen juonut hurmehia, monta nälkää kärsinyt, mut on sentään sortumatta kurjat päivät kestänyt.