Vain oikeusvallan tuojaa ylistän, Lain turvaajalle virren viserrän, Ja ihmisarvolle ken suojaa soi — Eläköön muistossa hän!
(J.H. Erkko.)
KÄKISALMEN LINNA.
Kaikui äkkiä huuto kauhun: tuli tuima irti on! Kisa taukoo, laulu tyrtyy, kansa täyttää pihaton, näkee, kuinka taivaan ranta kylän päältä punottaa, kuinka julmat tulten kielet puiden päitä tavottaa.
Eukko vanha tietä tarpoo, yössä eespäin haparoi, kujan suulle tultuansa suistuu huutain minkä voi: "Ylös, miehet, miekat vyölle, kannel naulaan jällehen, kylän polttaa vainon joukko, heimot julmat Hämehen!"
Pian vanhat soittoneuvot tuvan naulaan viskattiin, miekat, kirveet, kaivotuurat asehiksi temmattiin, juostiin tuulispäänä yössä kukin kohden taloaan, jotka kaikki lieskaavaista syytää tulta uksistaan.
Niinkuin pedot ärsytetyt, oman vaaran unhottain, käydään jälkeen vainolaisten, metsän peittoon poistuvain, pian soihdun leimutessa kirves kirkas vinkaisee, säilä säätää oikeutta, koston kalpa rankaisee.
Ja kun Kekrin keskiyöstä huomen vihdoin valkeaa ja kun kojo vaaran taitse toista päivää ennustaa, silloin verta hyytynyttä puuntaa syksyn routamaa, kylän pirtit, pihat kaikki raunioina suitsuaa.
Vaan kun koittaa kolmas huomen, nähdään työssään joka mies, pian nousee hirsikerrat, leimuu uuden pirtin lies, ehommaksi entistänsä kasvaa kylä Kalevan, uudet ahot aukeavat pellon vanhan laitahan.
Monta kertaa myöhemminkin talot tuhkaks poltettiin, monta kertaa kalskui kalvat, laihot lakoon poljettiin: milloin karkas lännen päältä kimppuun heimot Hämehen, milloin yöllä idän alta ryntäs joukot ryssien.