— Elä mene! Ovea ei avata. Sammuta alttarin kynttilät, jotta he eivät näkisi valoa ikkunoista. Minä menen puhumaan heille oven läpi.
Nopeasti astui piispa kirkon suurta ovea kohti ja kaniikki meni Pyhän Laurin kuoriin sammuttamaan kynttilöitä. Mutta hän ei tätä tehnytkään, vaan jäi kuuntelemaan, mitä piispansa aikoi puhua ulkona oleville.
— Kuka siellä? kysyi Hemming piispa ja hänen äänensä kaikui voimakkaana kirkon holvissa.
— Me olemme tulleet rukoilemaan Pyhän Henrikin lippaan luona, niinkuin meille lupasit, kuului ääni oven takaa.
— Mitä kaniikki on luvannut, sen piispa kieltää, sanoi Hemming.
Hetkisen oli oven takana hiljaista tämän lauseen jälkeen, sitten kuului miehen ääni:
— Me tahdomme tulla kirkkoon, meidän täytyy sinne päästä!
Samassa kuului kumea jysähdys oveen.
— Kirkon kirous seuraa sitä, joka väkisin tunkeutuu Herran huoneeseen! huusi piispa.
Mutta hänen äänensä hukkui kumeaan jyskeeseen. Ensin kuului säännöllisesti palaava lyönti, aivan kuin hirrellä olisi oveen isketty, sitten kuului toinen tämän rinnalla, kohta kolmas ja neljäs. Vahva tammiovi tärisi ja suuri rautalukko vinkui ja saranat narskuivat. Yhä tiheämpään osuivat iskut, voimakkaimmin sille kohtaa, missä lukko oli. Jo erkani määrly, kohta toinen ja piispa huomasi oven pian aukenevan. Hän kiirehti kirkon perälle pääkuoriin asti, sulkien ristikon, joka sen eroitti muusta kirkosta. Paksun tammioven takaa kuului jysähdysten ohella ääniä, yhä voimakkaammin ja yhä kiihkeämmin. Äkkiä ovi ponnahti selälleen, lyödä jysähti seinään. Ja silloin oli äkkiä kaikki jälleen hiljaista.