Näitä tehtäviään piispa juuri mietti kesäisenä sunnuntai-aamuna, istuessaan seurueensa keskellä ennen jumalanpalveluksen alkamista Savilahden pappilan avarassa tuvassa. Hän rupesi jo pukeutumaan piispalliseen asuunsa ja lähetti sanan lukkarille, että kelloja saisi jo ruveta "yhteen" soittamaan, kansaa kirkkoon kutsumaan. Silloin ryntäsi hänen kotikappalaisensa hengästyneenä pappilan tupaan ja kertoi hätääntyneenä, että naapuritalon, Tarvaisen, pihalle kokoontunut kirkkorahvas oli mitä suurimmassa mielenkiihkossa, ja että siellä ilmi kahakka jo oli puhjennut sen ja piispan hämäläisten saattomiesten välille.
— Muuan mies on jo veriin lyöty, ja kirveitä ja seipäitä heilahtelee siellä miesten käsissä — kuulkaa noita huutoja!
Säikähtynyt pappi repäsi oven auki, ja aivan oikein, sieltä naapuritalon pihalta kuului kumeaa melua ja kiihtyneiden miesten nähtiin aidasta itselleen aseita taittavan.
— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi piispa, kiinnittäen kiireesti piispanviittansa hartioilleen ja koukeropäisen sauvansa kouraansa tempasten.
— En sitä ymmärrä, vastasi pappi. — Pientä kahnausta oli aluksi, ja yhtäkkiä se leimahti…
— Tulkaa, käykäämme tuon kiihottuneen kansan luo!
Ja piispa lähti kiirein askelin, mutta juhlallisella vakavuudella astumaan kirkkomäellä olevasta pappilasta rinnettä alas kylätien takaiseen taloon, jonka umpeenrakennetulta pihalta äänet kuuluivat ja josta naisia ja lapsia ulisten pakoon juoksi. Papit ja munkit seurasivat hänen perässään, aivan pelokkaina toisiltaan kysellen, mitä oli tapahtunut, mitä oli vielä tapahtuva. —
Mitä oli sitten todella tapahtunut tuona varhaisena keväisenä juhla-aamuna majatalossa, jossa hämäläiset saattomiehet olivat yönsä viettäneet?
Ei oikeastaan mitään sanottavaa, mutta kumminkin kyllin osottamaan vanhalle piispalle, kuinka vaikea sen veljessovun aikaansaaminen oli, jota hän oli aikonut koettaa mieliin juurruttaa, kuinka herkässä kiihkon henki oli liekkiin leimahtamaan, yksinpä hänen itsensä saapuvilla ollessakin.
Kun hämäläiset saattomiehet, yön tuvan lattialla nukuttuaan, aamulla olivat nousseet hevosiaan juottamaan, oli jo piha ollut kirkkoväkeä mustanaan, ja terävin, tylyin silmäyksin oli heitä aidan takaa ja kujan suusta tähystelty. Mutta Hämeen miehet eivät olleet siitä välittäneet. He tunsivat liian hyvin seisovansa vieraalla pohjalla, ja savolaisten kanssa pakinoihin antautumatta olivat he aitan kupeelle päivänpaisteeseen istahtaneet, lujasti yhdessä ryhmässä pysyen.