Siihen olivat taas savolaiset heidän ympärilleen kertyneet, ja hetkinen oli siinä kylmiä katseita vaihdettu, sanoja ei monta.
Mutta jo astui eräs savolaisten nuoria miehiä, — lyhyenläntä jurrikka, pää kuin vaanivalla pyyntimiehellä hartioiden välissä — ihan siihen aitan kynnykselle, missä Karmalan Lauri istui Suopellon isännän vieressä, tähysti Lauria tarkoin, ikäänkuin jotakin erityisesti tutkiakseen, ja jäi siihen verestävillä silmillään Laurin rintapuolta tutkimaan.
Hän tarkasti sitä vaskisolkea, jolla Laurin hurstimekon rinnus oli kaulantiestä kiinnitetty ja joka muodosti paksusuomuksisen käärmeen kuvan. Vihdoin jo kysäsikin:
— Mistä sinulla tuo solki on?
Tuo nenäkäs lähenteleminen kävi jo Laurin sapelle, ja hän vastasi vähän tiukasti: — — Sitäkö himoitseisit — omanipahan se on!
Solkia oli joka miehen mekossa, mutta Laurin solkeen näkyivät nyt muutkin savolaiset ylen terävästi huomionsa iskeneen; heitä kertyi pian suuri joukko siihen Laurin rinnusta tarkastamaan. Ja se uteliain, jonka hämäläiset pian tunsivat Tarvaisen pojaksi, jatkoi ikäänkuin itse ärtyen ja ärsyttäen:
— Omahan se on ryöstettykin tavara, — tuttu on tuo vaski tässä talossa!
Ja toiset säestivät:
— Vai sillä solella tulit Savoon rehentelemään!
Nyt vasta välähti eräs muisto Laurin mieleen. Hän oli solen saanut lahjana ukoltaan, joka sen muutamia vuosia sitten oli kalajärviltä palatessaan tuomiseksi tuonut. Sinä kesänä siellä juuri olivat olleet savolaisten kanssa viimeiset suuret tappelut, mutta Ukko ei ollut hänelle tarkemmin kertonut, mistä hän solen oli saanut, oli vain käskenyt Laurin sitä tarkoin tallentaa. Mahtoipa olla solki sodasta saatu, mahtoivat nyt savolaiset sen tuntea jonkun kaatuneen heimolaisensa omaksi, koska ryöstökalusta puhuivat. Mutta samalla kun se juttu Laurille selvisi, ymmärsi hän myöskin noiden verestäväin silmäin kiukun. Mutta toiset Hämeen miehet eivät koko juttua käsittäneet muuksi kuin riidan haastoksi, ja suutahtaen vastasi jo Suopellon rauhaisa Sipikin kipakasti Tarvaisen pojalle: