Kauhulla sulki Viljo oven ja kiirehti suksilleen. Mutta vielä hiihtäessäänkin tuo näkö häntä kiusasi ja hän kysyi oppaalta:
— Milloin kävi siellä surma?
— Jo sulan aikana, — taikka kukapa sen niin tarkoin tietää, milloin heistä kukin kuoli?
— Ja aivanko avutta kuolivat?
— Mikä heitä auttamaan, — se on Jumalan tauti! —
Edelleen hiihtivät miehet syvemmä saloon, hiihtivät vielä toisen suon poikki alavalle männikkökankaalle. Siinä oli notkossa toinen maja, äskeistä vielä matalampi, mutta sen lakeisesta tuprusi toki ikäänkuin arkaillen petäjänoksain alle ohkaista savua. Se oli jousimiehen pakosauna. Sen edustalla pilkkoi puita mies, jolla oli suuri villahuivi kasvojensa ympäri käärittynä. Pentti katsoi miestä, — hänen silmänsä olivat ihan pullistumaisillaan ulos muodottomaksi pöhöttyneestä päästä; ne muljottivat sieltä huivin alta kananmunan kokoisina pahkuroina. Sen oli pakkanen tehnyt, kertoi jousimies. Halonpilkkooja itse ei päätään kääntänyt, hän ei näyttänyt enää mitään ymmärtävän.
Saunasta lemahti oven auetessa imelänkostea ilkeä katku. Märistä hirsistä kyhätty seinä ja laipio valuttivat näet alituiseen vettä likaisille pahnoille, joita oli maanpohjaiselle lattialle levitetty, ja hirsien välisistä kuuraisista raoista huurusi pakkanen sisään. Pahnoilla makasi lapsia, joiden savenharmaat jäsenet olivat laihat kuin puikot; mutta vatsat heillä olivat luonnottoman pulleiksi pöhöttyneet ja silmistä hehkui kuumeinen, kaipaava katse, — se oli nälkää, jäytävää, kiduttavaa nälkää!
Vieraat pysähtyivät pakopirtin ovelle, välittämättä astua sisään. Liedellä paloi tuli, tulen päällä riippui hahlaimesta pata, josta nousi keskenkuivuneen petäjänjauhon äitelä höyry. Uuninkupeeseen kädellään nojaava, turkkireuhkaan puettu nainen hämmensi hierimellä nokista pataa, tuleen tylsästi tuijottaen. Mutta kun hän siitä silmänsä nosti ja näki vieraat ovella, niin hän säikähtyneenä hypähti, kiljasi ja juoksi hierin kädessään pahnoilla makaavain lastensa eteen, ikäänkuin naarassusi pentujaan puolustamaan. Ja hänen suuret, valkoiset hampaansa irvistivätkin kuin ärtyneen pedon kidasta.
— Eivät ole vieraat vainolaisia, selitti hiihdosta palannut metsämies. — Viipurin miehiä ovat; sieltä on ryssä jo ajettu pois.
Naisen kasvoista laukesi pingoitus, ja taas niistä kuvastui tylsä välinpitämättömyys. Selvästi hän ei näyttänyt tajuavan, mitä mies kertoi vainolaisten lähdöstä ja maassa taas vallitsevasta rauhasta. Hän näkyi vaipuneen siihen yhteen ainoaan ajatukseensa, joka hänen mielensä oli täyttänyt; tuokion kuluttua läheni hän ahnaasti tutkimaan miehensä konttia, jota hän pohjaa myöten kopeloi. Ja tavattuaan sen tyhjänä hän ärtyisästi äyskäsi: