— Taaskaan… et mitään otusta tuonut, et lintuakaan…!
Mies vastasi alakuloisena ja ikäänkuin syytettynä:
— Luntakin on satanut lankoihin… Eikä otuksia ole…!
Kuului valittavaa vikinää pahnoilta, pettyneen toivon vaikerrusta. Lapset saivat silloin Viljon kontista kyrsäpalan kukin. Yksi tyttö oli maannut koko ajan liikahtamatta, ikäänkuin tajutonna…, nyt hänkin virkosi, ojenteli laihaa käsivarttaan, nousi istumaan, ahmi ahnaasti leipää. Kun pala oli loppunut, vaipui hän autuas hymy kasvoillaan pahnoille takaisin. Mutta tuokion kuluttua näkyivät suonenvedon kouristukset häntä täristävän… leipä oli kai ollut liian voimakasta hänen pitkän nälän heikontamalle ruumiilleen. Vieraat silmäilivät sitä säikähtäen. Vihdoin vavistukset loppuivat, lapsi makasi taas liikahtamatta… mutta Viljo ei uskaltanut astua katsomaan, vieläkö raukka hengitti, hänestä vain näytti, että se siinä kuolleena makasi.
Pentti sai sukset, ja vieraat hankkiutuivat kiireellä lähtemään tältä viheliäisyyden majalta, jatkaakseen pahasti viivästynyttä matkaansa. Pakopirtin ainoa terve mies lähti heidän mukanaan. Hänessä oli virinnyt toivo, toivo vielä päästä palaamaan entisille elonsa maille, ja se toivo häntä ihmeellisesti virkisti, kun hän nyt polki hankeen tietä tuodakseen sitä myöten hevosen mökilleen.
— Mutta mihin sen täällä asetatte talvipakkasessa? kysyi Pentti hämillään.
Mies viittasi matalaa majaansa:
— Saunaan, tietysti.
Sinne yksille ahtaille tiloille, potevain lasten viereen…! Mutta miksei, sielläpähän se osaltaan lämmittää hataraa saunaa, — ajatteli Pentti poistuessaan.
Viimein lähestyivät miehet sitä vesakkoa, johon Hintsa oli jäänyt hevosta pitelemään. Mutta mikä omituinen ryske sieltäpäin kuului? Tanner tömisi, aivankuin hevosen levottomana teutaroidessa, ja mies päästeli aina sekaan karkeita kirouksia. Hiihtäjät kiirehtivät lähemmäs, — siellä oli susilauma Hintsan ja hevosen kimpussa. Silmät kiiluvina kiertelivät siinä nälkäiset, pörrökarvaiset pedot poljetulla hangella, pyrkien milloin miltäkin kolkalta iskeytymään ratsun tai miehen kurkkuun, — niitä oli siinä kymmenkunta punakitaista hurrilaista! Hintsa hosui hurjasti kirveellään joka taholle, hyppäsi milloin toiselle, milloin toiselle puolelle hevosta sitä suojelemaan, huiskasi liian lähelle pyrkivää petoa päähän ja karjasi sekaan. Pelästynyt hevonen, jonka Hintsa oli koivuun sitonut, potki takajaloillaan, häätäen sekin kavioillaan susia luotaan.