Metsämiehen jousi kaatoi nyt yhden hukan kinokseen, ja toinen pökertyi samaan aikaan Hintsan kirveeniskusta. Toiset hyökkäsivät siitä välittämättä yhä kohti, mutta havaitsivat samassa vesakosta saapuvat hiihtäjät. Silloin ne päästivät pitkän, haikean ulinan, lähtiessään viheriöiltä kiiluvin silmin kuin kerät vyörymään saaliinsa luota, ja loikkivat harjun taa, josta niiden venytetty valitushuuto vielä kauvan kuului.
Hintsa pyyhki karvalakillaan likomäräksi hiostunutta tukkaansa ja huohotteli kuin pajan palje.
— Sinulle taisi tulla lämmin, virkkoi Viljo leikkisästi, toverinsa luo ehdittyään.
— Se otti kerrassaan kovalle, myönsi Hintsa läähättäen.
— Kovemmalleko kuin tuonaan Viipurin Väkitornin aukolla, josta lakasit ryssiä kahta puolta?
— Se oli leikkityötä tähän verraten, — parahiksi ehditte perille!
Mutta pitkää lepoa ei Hintsa kuitenkaan tarvinnut. Pentti heitti hyvästit ratsulleen, jota jousimies läksi saunalle taluttamaan, ja pian taivalsivat miehet Viipurista länteen vievää valtatietä myöten, mutta nyt keveästi luikuvilla suksilla.
Ei näkynyt vieläkään elävän jälkeä tieaukealla. Koko maakunta oli niin autio ja kuollut, kuin ei siellä elämää eikä liikettä olisi koskaan ollutkaan. Poltettujen kyläin asukkaat lymyilivät pakopirteissään syvissä metsissä, tietämättä mitään vihollisten poistumisesta.
(Santeri Ivalo: Viipurin pamaus).