Mikä katkera itku ja kaikerrus Yhä kuuluvi Pohjolan mailta? Mikä lasten ja vaimojen vaikerrus Jokivieriltä viljakkailta? Miks miehet äissähän nyrkkiä pui? Miks hurmeissaan koko Pohjola ui?
Mikä on tuli tuo ihan loppumaton, Joka taivahan rannan puuntaa? Kun liekki jo missä sammunut on, Se syttyvi toisella suuntaa. Ylt'-ympäri roihuja loimottaa Ja synkkänä suitsee ilma ja maa.
Oi onneton kansa, ken voimasi syö Ja uhkaa kuoleman yöllä? Se vainooja vanha taas uhkaa ja lyö, Hän toimivi moisella työllä. Sadat aastajat hän jo on toiminut näin, Vaan vielä on Pohjola pystyssä päin.
Hän valtoaan tahtovi laajentaa Ja kunniataan kohennella, Ja helmi on "Kymmenen virran maa", Joka kruunua voi koristella: Lohivirrat Kainuhun viljavat on Ja riista on metsissä loppumaton.
Hän Karjalan miehet kiihottaa Sotavimmahan Kainutta vastaan, Saman äidin lapset hän riitahan saa, Saa taistelemaan asemastaan. Niin rauhan kellot ei soida voi, Oman voiton ääni kuin rintahan soi.
Myös Kristuksen usko, mi liittää vois Eri kansoja veljeksiksi, Se veljen veljestä työntää pois, — Pyhä Luoja, oi miksi, miksi! Ja vainon vimma on lauhtumaton, Kun veljekset eri uskoa on.
Polo ponneton uhkaa Kainuhun maan Perin turmion kuiluhun niellä, Jalo kansa se sortuvi sortumistaan, Sit' ei ykskään estä, ei kiellä; Papin voima ja voudin tenhoton on, Esivalta on heikko ja neuvoton.
Yhä murhan enkeli luokoa lyö — Niin kolkkona viikate kiiltää: Se Kainuhun parhaan kansan syö, Ikihaavoja siihen viiltää; Roviolla jo poltettu on tuhannet, Muin surmin muut ovat sortunehet.
Nyt rimpinä soiluvat Pohjolan suot, Jokivainiot martuvi vankat, Ja jouten vyöryvi viljavat vuot, Vaan Tuonipa saa sadot sankat, Kun uljahat urhot Kainuhun maan Nyt Tuonelan toukoja kyntävät vaan.
Sä Kainulaisparka, oi sua, oi! Sä mistä nyt saat kotisuojaa? Ja missä sun mielesi lohtua voi? Sä missä nyt palvelet Luojaa? Kodit, kirkot valkea saaliiks vei, Salo synkkä on turvanas, muutapa ei.