Se oli venäläinen iltasoitto.
Hetken verran se vain kesti, ja olihan se monta kertaa ennenkin näillä seuduilla soinut. Sotilaillekin oli se vanhastaan tuttua säveltä, mutta kun naiset säpsähtivät ja huudahtivat heikosti, niin katkesi von Döbelniltä lause kurkkuun, eikä Adlercreutz tahtonut juoda maljaansa sellaisen fanfaarin puhaltaessa. Syntyi äänettömyys, joka ei tahtonut ottaa loppuakseen sittenkään, kun kellot ulkona taas alkoivat kilistä. Kaikki olivat he sen kuulleet, ja kaikkien korvissa soi se vielä tauottuaankin.
—Sulkekaa ovi siellä! huudahti isäntä; von Döbeln lopetti keskeytyneen lauseensa, Adlercreutz joi isännän onneksi, ja naiset koettivat taas olla iloisia. Mutta mieliala ei enää saanut siipiä alleen.
Sillä ajat eivät olleet iloiset, eivät juuri iloisemmat kuin niin monta kertaa ennen, kun ilmassa liikkui sotahuhuja, jotka sitten aina olivat toteutuneet ja siirtäneet vieraan vallan rajan yhä likemmäksi oman maan keskipistettä. Toinen puoli maata oli jo nytkin temmattu irti toisesta ja Kymin virran valtasuoni enää vain suojeli Suomen sydäntä viimeisen halvauksen iskulta. Ja nyt puistatti muisto menneestä ja paha aavistus tulevasta, ja jätti sotilaankin selkäpiin kylmilleen.
Mutta illalliselle mennessä oli kuitenkin Adlercreutzin ryhti ja von Döbelnin iloisuus saanut mielet entiseen hilpeyteensä. Tanssi ja juomat olivat sen lisäksi panneet veret vilkkaampaan liikkeeseen, ja venäläisetkin olivat jo aikoja sitten menneet levolle. Eikähän niistä sotahuhuistakaan vielä mitään varmaa tiedetty.
Isäntä istui pöydän päässä vieressään Adlercreutz, vastapäätä häntä oli emännän ja talon tyttären välissä von Döbeln ja pitkin pöydän muita sivuja nuorempia upseereja sinikeltaisissa univormuissaan, kukin kaunottarensa kanssa.
Adlercreutz oli pitänyt lyhyen puheen ja esittänyt isännän maljan, joka juotiin suurista kourantäyteisistä hopeapikareista.
—Te olette tehnyt tehtävänne, olette taistellut ja vuodattanut vertanne isänmaan multaan. Teidän väkenne kyllä voitettiin, teidät tungettiin takaisin ja teidän täytyi väistyä ylivoiman edestä. Mutta oli kuitenkin raja, jonka yli eivät saaneet teitä kulkemaan. Te kun olitte tullut tämän vanhan kotinne kynnykselle, niin iskitte te siihen kantapäänne, ponnistitte omista oven pielistänne ja huusitte: »Tähän saakka eikä edemmä!» Ja vaikka toinen puoli virtaa on vihollisen vallassa, niin on tämä puoli vielä meidän. Sillä tästä yli te ette heitä päästänyt. Ja toivokaamme, ettei se ole tapahtuva, niin kauan kuin teidän kookas vartalonne vielä seisoo isänmaan ja Ruotsin rajavartijana.
Döbelnin silmät olivat alkaneet säihkyä. Hänen Intian auringosta ja Ranskan viineistä kuumuneet verensä kiehahtivat, ja kun sotavanhuksen malja oli juotu, ponnahti hän seisoalleen ja huudahti:
—Saanko sanoa sanan minäkin?