Mutta emme nähneet häntä huomenna emmekä ylihuomennakaan. Vasta kolmantena päivänä palasi hän taloon ja hiipi huoneitten taitse suoraan saunaan maata. Yllään ei hänellä ollut muuta kuin paita ja housut. Lakkinsa ja toverini takin oli hän—saimme sittemmin tietää—vienyt kirkonkylän salakapakoitsijalle viinan pantiksi.
»OI, JOS OISIN VIRKAMIES».
Istuimme iltahämärässä ja toivottelimme itsellemme ja toisillemme mitä parasta voimme ajatella. Kullakin oli omat haaveensa siitä, miksi hänen olisi pitänyt tulla. Eräs meistä, joka oli kuuluisa taiteilija, joka oli matkustellut maita ja mantereita ja kaikenlaista kokenut ja koettanut, valitti sitä, ettei hän ollut ruvennut virkamieheksi. Sille uralle olisi hänen pitänyt antautua. Ja sen halunsa perusteli hän näin:
»Aivan liioittelematta … ajatelkaa, mikä voisi olla suloisempaa kuin tuollaisen valtion virkamiehen asema. Minä katson siihen niinkuin johonkin meille tavallisille ihmisille saavuttamattomaan aateluuteen, jonka mukana ei seuraa ainoastaan ulkonaisia etuja, vaan myöskin etuoikeutettuun luokkaan kuuluvan itsetuntoa ja sisällistä tyydytystä. Meillä muilla ei sitä ole kumpaakaan. Me vaikka kuinka ponnistelisimme, me jäämme kuitenkin tavallaan ulkopuolelle sitä yhteiskuntaa, jonka he ovat luoneet, jonka kehityksestä he ovat vuosikymmenien kuluessa muodostuneita tuloksia ja jonka antimia he nauttivat. Heihin on jo kätkyessä painunut jonkunlainen rodun leima, jota seuraavat synnynnäiset taipumukset niihin tehtäviin, joihin he ovat määrätyt.»
»Heidän on niin helppo aloittaa elämänsä, jossa ei ole mitään suurempia aukkoja eikä mutkikkaita käännekohtia. Tosinhan täytyy virkamiehen pojankin ylioppilaaksi tultuaan valita uransa ja ratkaista, mikä on hänen oikea kutsumuksensa. Vaikka hän onkin jo ennakolta määrätty valtion virkamieheksi, on hänellä kuitenkin hänelläkin suuri kysymyksensä, epäilynsä ja taistelunsa siitä, miksi virkamieheksi hänen olisi rupeaminen. Mutta ei valitsemisen vara eikä vaikeuskaan ole sen suurempi kuin nuorella varsalla, joka lasketaan tyhjään talliin ja jossa on puolikymmentä joutilasta pilttuuta: tuomarin, kamreerin, henkikirjurin, maanmittarin ja papin pilttuu. Hänen taipumuksensa vievät hänet tietämättään johonkin noista, ja kun hän on siihen tullut, niin hän siihen pysähtyy. Hänet on kesytetty, ja hän antautuu astelemaan omaa vakoaan. Silloin kun toinen kyntää, niin hän karhitsee, ja kun hänen veljensä vetää halkoja, niin vetää hän vettä, ja yläsillalta pudotetaan hänen eteensä joka päivä häkki heiniä täyteen.»
»Ahertamistahan sitä on hänelläkin, ja hikiset ovat usein hänenkin päivänsä. Mutta siinä ei ole sitä kuluttavaa kiihkoa, mikä meidän henkeämme aina kalvaa, ei tuota ainaista kilpailua eikä epätietoa päämäärästä ja palkkiosta. Kunnia on ehkä pienempi, ja se on kyllä totta, ettei hän juuri voi maailman mainetta saavuttaa, niinkuin meistä—joku harva. Mutta osaansa vaille ei hänkään tule jäämään. Hänellä on ihanat virkaylennyshetkensä, hänellä on ylimääräiset palkkionsa uutteruudesta ja taidosta virassa, joista kaikissa sanomalehdissä mainitaan, ja hän saa ritarimerkkinsä jonakin pääsiäisenä. Kenen haudalle käy satojen pituinen saattojoukko, kenestä tehdään mitä lämpimimmät kuolinkirjoitukset ja kenestä sanotaan, että hän oli 'oikea mies oikealla paikallaan?'—Hänestä!»
»Hänelläkö ei olisi sitä illusionia itsestään, joka on kaikilla meillä muillakin, että me olemme ihmiskunnalle hyödyksi ja viemme sitä eteenpäin! Me vain emme voi todistaa olevamme hyödyksi, mutta hän voi. Hän on ratas siinä koneistossa, joka jos seisahtuisi, seisahtuisi yleinen järjestys, lakkaisivat lait, ja koko yhteiskunta menisi mullin mallin. Mutta mikähän seisahtuisi, lakkaisi tai menisi mullin mallin, jos joku meistä menisi? Ja sentähden ei ole kumma, jos hän perityllä, äänettömällä ylenkatseella katselee kaikkia niitä, joilla ei ole tuon koneiston kanssa mitään tekemistä, jotka vain tahtovat mullistaa olevia oloja ja joilla on kaikenlaisia uudistuspuuhia, mitkä eivät sovi hänen järjestelmäänsä. Saahan niistä puhua, saahan sitä kaavailla, mutta hänenhän se on kuitenkin lopulta kaikki sovitettava käytäntöön.»
»Se se antaa hänelle sisäistä tyydytystä, jota moni meistä voisi häneltä kadehtia.»
»Mutta vielä enemmän voisimme kadehtia sitä tyydytystä, joka hänellä on omasta itsestään. Hänen koneellinen työnsä ei jäydä hänen tunne-elämäänsä, joskaan ei sitä juuri täytäkään. Ja rakkautensa hän käsittää sellaisena rakkaana velvollisuutena kuin toimensakin. Totisesti rakastuu hän vasta silloin, kun hänellä on oikeus ruveta näitä asioita ajattelemaan, s.o. kun hän voi tarjota vaimolleen kodin ja turvallisen toimeentulon. Hän neuvottelee siitä sukunsa kanssa, tyttö punnitaan monelta puolen, huomataan hyväksi ja otetaan perheeseen. Hän saa sitten nauttiakseen perheonnensa, rauhallisen ja vanhanaikaisen, jota meillä muilla irtonaisilla ihmisillä häiritsevät ja repelevät niin monet hajanaiset ja levottomat pyrinnöt ja keskinäiset väärinkäsitykset.»
»Mutta jos minä jostain syystä tahtoisin olla virkamies, niin tahtoisin olla siitä syystä, että voisin olla hänen asemassaan hänen vanhoilla päivillään. Hänen eläkeikänsä lähestyminen on hänen lopullisesti toivottu satamansa, eikä vanhuus kauhistuta häntä, niinkuin se kauhistuttaa meitä. Silloin kun hän ei enää itse jaksa tehdä tehtäviään, pyytää hän apulaisen ja saa sen… Mutta pankaa te, pankaa te toinen puolestanne työskentelemään ja palkatkaa sijainen toteuttamaan—aatteitanne!»