HYPPÄYS TOISEEN MAAILMAAN.
Istuessamme eräänä toukokuun iltana Kappelin edustalla ilmestyi hän, Matti Kariniemi, yht'äkkiä eteemme. Hän oli keveimmillään, hienossa hutikassa, löi huolettomasti kättä, niinkuin olisi eilen oltu yhdessä, röyhelsi leveää rintaansa ja vastasi kummastuneisiin kysymyksiimme, mistä hän oli tänne noin yht'äkkiä ilmestynyt:
—Nyt lähtee Matti Kariniemi Amerikkaan!
—Vai lähtee taas,—virkoimme me jotenkin välinpitämättömästi.
Sillä parin kolmen vuoden kuluessa oli hän puhunut Amerikkaan lähdöstään, mutta vaikka se kyllä olisi ollut viisainta, mitä hän olisi voinut tehdä, ei siitä tähän saakka vielä ollut mitään tullut.
Hän oli kotoisin Pohjanmaalta, alkujaan rikkaan talonpojan ainoa poika. Tuota kuuluisaa härmäläistä rotua, sukua noille suurille tappelijasankareille ja maan mainioille maankulkijoille ja kivekkäille. Synnynnäinen vastenmielisyys säännölliseen työhön, mutta luonnolliset taipumukset huutamiseen, tappeluun ja käsikähmään, jotka ylioppilaaksi tultua kuitenkin vähitellen muodostuivat isänmaalliseksi innostukseksi. Hän tuli Helsinkiin juuri parhaaseen aikaan, kun kieliriita oli kuumimmillaan, kun isänmaata vielä voitiin palvella hurraamisella ja suurilla sanoilla. Hänestä tuli punaisista punaisin »koko programmin» toimeenpanija, ja hän oli aina ensimmäinen huutaja, kun johtajat ylioppilaskokouksissa heittivät hyvähuudoilla säestettäviä sanoja vastapuolueen silmille. Ensimmäinen oli hän myöskin istuutumaan boolipöytään, mutta viimeisiä sen äärestä eroamaan. Eikä hän lakannut siinä innostumista vielä sittenkään, kun aamu jo koitti ylioppilastalon juhlasalin ikkunoista. Lasit saatiin kantaa pois ja liinat kääriä kokoon, mutta hän ja jotkut muut hänen mukanaan istuivat yhä vieläkin nyrkkiä pöytään lyöden ja tappelua hieroen. Ja siinä asemassaan istui hän vähin väliajoin ensimmäiset puolikymmentä ylioppilasvuottaan eikä ehtinyt sen edemmäksi. Hommasi kyllä, mutta ei saanut mitään valmista totisessa työssä. Ja olisi kai istunut noin kaiken ikänsä, jos eivät raha-asiat olisi pakottaneet nousemaan ylös.
Sillä perintö oli jo aikoja sitten sulanut käsiin, toverien avuliaisuus oli pinnistetty viimeisiin saakka, ja kaikenlaisten pikkukassain korot rupesivat kohoamaan korvien tasalle. Hän alkoi menemistään mennä alaspäin, haihtui pois entisistä ystävistään, jotka olivat pyörähtäneet käytännölliseen elämään, silloin kun hän vielä täysissä purjeissa laski innostuksen myötävirtaa. Hän ajautui laitakaupungin kapakkoihin, alkoi juoda anniskeluissa rantajätkien kanssa, hurjautui tappelemaan, joutui osakunnan eteen—huonoissa, kuluneissa vaatteissa—ja karkoitettiin yliopistosta.
Tapasimme hänet sitten joskus lupa-ajoilla kotikaupungissa, jossa hän toimitti pientä viikkolehteä. Hän oli ehtinyt riitautua koko yhteiskuntansa kanssa, sitten kun oli joutunut jokaiselle velkaan. Hänen ainoat ystävänsä olivat kaupungin piiat, joiden suosikki hän oli, mihin vain tuli, mutta heidän rakkautensa mukana seurasi muiden naisten viha ja koko joukko ikäviä juttuja.
Silloin rupesi hän puhumaan lähdöstään Amerikkaan. Hän hylkää tämän epäkiitollisen isänmaan, hän sylkee silmille näitä kurjia, räyhääviä rakkeja, hän pyyhkäisee meren yli uuteen maailmaan, ja hän lähtee jo ensimmäisillä avovesillä! Ja hän otti tämän lähtönsä yhtä suurenmoiselta innostuksen kannalta kuin kaiken muunkin. Hänellä on Amerikassa rikkaita sukulaisia, niiden avulla perustetaan sinne suomalainen sanomalehti, hän tulee sen lehden toimittajaksi, asettuu ehdokkaaksi ja valituttaa itsensä Yhdysvaltain parlamenttiin! Sillä Amerikassa ei kysytä, mikä mies minä olen, kunhan olen mies!—Ja pari kertaa olikin hän vienyt innostuksensa niin pitkälle, että hankki matkarahat ja saapui ne taskussa Helsinkiin. Mutta ennenkuin laiva oli lähtenyt, oli hän juonut rahansa, toverit saivat lunastaa hänet irti ja ostaa hänelle piletin takaisin kotikaupunkiin.
Ei ollut kumma, jos siis uskalsimme yhä vieläkin epäillä, tulisiko tästä matkasta nytkään sen todempaa. Mutta hän vakuutti tulevan.