Ei kuulu hiiskahdustakaan tänne ylös. Kerran kuusikon sisästä tikan vihellys ja toisen kerran tiaisen terästiuku. Taikka pudota lupsahtaa petäjän oksalta lumiharkko hankeen, uppoo sinne, ja painunut oksa ponnahtaa suoraksi. Alla on laakea, luminen rinne, johon päivä vuodattaa valoaan täydeltä terältään. Siellä täällä risteilee sitä sujuva suksenlatu. Se murtaa hangen ja uurtaa sen sileään pintaan juovan, jonka verekseen reunaan päivän valoisa säde taittuu vieläkin valoisammaksi.
Alas laaksoon se johtaa. Sieltä näkyy notkelmassa pienoinen kaupunki. Kirkko keskellä ja kirkon ympärillä kattoja katossa kiinni. Katoilla piiput, joista nousee savu rauhallisissa kiemuroissa niinkuin kopasta, joka on unohtunut itsekseen palamaan. Alempana tehdas ja sen rannassa sinertävä rivi jäälohkareita, äsken avannosta nostetuita. Hiljaista liikuntaa kaduilla. Ajava maalainen laskemassa jäälle, toinen sieltä nousemassa. Etäämpänä lumisella ulapalla pieniä, mustia pilkkuja, eri haaroilla toisistaan. Ne näyttävät sijoillaan seisovan.—Ei kantaudu tänne risahdustakaan tuolta alhaalta. Ihmisten liikunta siellä käy kuin silkkisukilla sametin nukkaa myöten.
On seisaus ilmoissa. Päivä ja yö ovat yhtä pitkät. Valo ja pimeys tasaavat toisensa. Vaaka ei kallistu kummallekaan puolelle. Talvi on kehittynyt korkeimmilleen. Se on perustuksensa lujittanut syvälle maahan ja rakentanut valmiiksi pienimmänkin koristeen päädyssään. Näetkö noita hienon hienoja lumileikkauksia katoilla ja puitten oksilla? Huippukin on valmis, harjakin täysitekoinen.
Mikä täydellisyys pienimmässäkin piirteessä, mikä puhtaus salaisimmassa sopessa! Ei rakoa, ei rikkaa. Niinkuin aamupäivällä sunnuntaisin, jolloin luodut lepäävät ja odottavat, tietämättä mitä. Valo valautuu maahan, tarkoitustaan tuntematta. Kesäisin se paahtaa puitten juuria, jouduttaa toukoja, tunkee mehua maahan, multaan, juuriin ja lehtiin, ja virittää tulen suonissa palamaan. Nyt se vain oleilee omiksi iloikseen, heijastelee hangella ja peilailee joutilaana pitkissä nietoksissa. Kuinka rauhalliseksi käy mieli täällä ylhäällä, sinun sauvaa vasten nojatessasi! Kuinka tuntuvat poistuvan kauas kaikki ilkeys ja intohimot! Tulisinkin tunne sulaisi täällä ujoksi otsasuudelmaksi.
Mutta lyhytaikainen on luonnon rauhallinen lepohetki tuiman talven ja kevään välillä. Kevään kevät ei kauan kestä. Se livahtaa sormiesi välitse kuin kesäinen kirkkoaika. Haihtuu äkkiä niinkuin juhannuksen aikaisen tuomen tuoksu. Talven täyteläinen lumilinna alkaa luhistua. Leuto tuuli tiputtelee sen huippujen helat, ja auringon säde puhkoo säälimättä rakoja seiniin ja sileään siltaan.
Mutta nyt ei ole vielä se aika. Ei ole talvi enää, mutta ei kevätkään. Nyt on kevään kevät, on juhannuksen juhannus. Ota vaari siitä. Elä anna sen tuoksun jäädä tuntematta eläkä sen hilpeyden hukkaan haihtua.
SYNKÄN KORVEN SYDÄMEEN.
(Luonnonkuvauksia Raja-Karjalasta.)
Talot ovat harvenemistaan harvenneet, taipaleet tulleet pitemmiksi, maat karummiksi, ja eräs autio mökki suuren metsäkosken rannalla on viimeinen asumus Suomen puolella. Istuudumme siihen hetkeksi levähtämään nakkautuaksemme sitten tuolle paripeninkulmaiselle sydänmaan taipaleelle, joka vie ensimmäiseen karjalaiseen kylään rajan takana.
Kosken vasen ranta on jyrkkää vaaran rinnettä, joka kasvaa tuuheata havu- ja lehtimetsää veden rajaan saakka. Oikea ranta on alavampaa maata, ja siinä se on tuo autio mökki.