* * * * *
—Vieläkö on pitkältä kylään? kysyy meistä oppaalta joku.
—Vasta on matka puolessa, kun keskeltä lähdettiin.
Kello on jo kymmenen ja aurinko laskenut. Näkisihän yölläkin kulkea, mutta emme kuitenkaan ehtisi valvonta-aikana perille.
—Olisi tuolla vähän ylempänä sauna, jos tännekin yövyttäisiin.
Käydään sitä katsomaan. Se on siellä vaaran rinteellä, suuren, tuuhean kuusen juuressa, pieni, matala huone, vasta tehty, turvekatto, nurkat epätasaiset, ei muuta aukkoa kuin ovi ja savureikä. Kasken raatajat ovat sen rakentaneet asumuksekseen niitä aikoja varten, jolloin he täällä peninkulmain päässä kotikylästään hakkaavat, kyntävät, kylvävät, leikkaavat ja ovat lehdeksessä. Vasta ne nytkin ovat tästä lähteneet, sillä tuossa on kerppuja kuivamassa seinämällä ja kiukaan kivet tuntuvat vielä lämpimiltä.
Päätämme yöpyä tähän ja kannamme kerppuja vuoteeksemme. Illastamme ja istumme oven edessä »sitä kuusta kuulostellen, jonka juurella asunto». Se ei hiiskahdakaan, ei kuulu ääntäkään sen mustasta sisuksesta. Eikä korpikaan tuolla alempana virka mitään. Päivän alla ovat sen muodot kokonaan kadonneet ja sulaneet ilman kanssa yhteen. Mutta laskevan auringon ruskoa vasten häämöttää taivaanranta mäkenä mäen takaa, ja tässä lähempänä seisoo muutamia hakkaamattomia honkia kangistuneine oksineen.
Mutta kun panemme maata matalan saunan kahiseville lehdille ja sen musta katto on niin alhaalla, että sitä pitkälläänkin ulottuu kädellään koskettamaan, niin tuntuu meistä, kuin tämä olisikin meidän tekemämme tupanen ja niinkuin me itse olisimme tämän erämaan alkuasukkaita … eli niinkuin olisimme omia esi-isiämme, jotka asuinsijaa ja viljelysmaita viikkomääriä turhaan etsittyään sattumalta löysivät tämän hyötyisän vaaran, tähän asettuivat, tähän kaskensa kaatoivat ja huhtansa raatoivat ja nyt rauhallisesti maaten odottavat oman viljansa tuleentumista.
SYYSKUUN KESÄ.
Kun luulin kesän jo loppuun kuluneen ja syksyn tulleen ja talven olevan jo ovella…