Ja näin minä laulaisin syyskuun kesän kuutamossa kulkiessani:
Viivy, viimeinen iloni, kestäös, kesäni kaunis, jääös tänne tuonnemmaksi, talven pitkäksi pysähy, tääll' on paras ollaksesi, armas aikaellaksesi suuren Suomen sulona, kaiken maani mairehena. Täällä sua tarvitahan, kaihoisimmin kaivatahan, suurimmasta suositahan, lämpimimmin lemmitähän.— Viivy, viimeinen iloni, kestäös, kesäni kaunis!
SYKSYLLÄ.
(Kuvaus Kuopiosta.)
On ikävä, pitkäveteinen, pahasiivoinen ja surullinen syksy. Ei näytä olevan talven tulosta puhettakaan. Välistä se kyllä on lähestyvinään, vähän vilahdukselta näytäikse, mutta sitten kohta taas katoaa teille tietymättömille. Iltasilla joskus sattuu, että vieraisilta kotiinsa palaavat kaupunkilaiset ihmeekseen keksivät selkeän taivaan ja sieltä kiiluvat tähdet. Ja vakuuttavat toisilleen, että kyllä nyt yöllä kylmää ja että huomenna kalahtaa kengän korko routaiseen katuun. Mutta kun he aamulla heräävät, kuulevat he jo vuoteelleen, kuinka vesi peltisissä nurkkaränneissä pitää hermostuttavaa korinata, ja kun nousevat lämpömittaria kurkistamaan, näkevät he pitkiä vesikyyneliä, jotka lasia myöten alaspäin valuvat. Ulkona sataa, ja poudan ja pakkasen toiveet ovat taas rauenneet.
Tai jos ei sada, niin ainakin on usvaa ja kosteutta ja pahaa siivoa kaduilla. Pilvet roikkelehtavat melkein puiden tasalla, ja savu piipuista painuu alas, että melkein maata viistää. Eikä Puijoakaan näy kuin puolet. Näyttää siltä, kuin tuo komea, köyryselkäinen kukkula olisi paneutunut pitkäkseen pitkin maanpintaa kuin kameli ylhäältä päin tulevan painon pakotuksesta. Harmaata, ahdasta, painavaa ja märkää. Ei mitään vaihtelua silmälle eikä korvalle mitään kuulemista. Esplanadi lialla, puut hataroina ja harvoina, ja kun kello tornissa lyö, niin kuuluu sen ääni niinkuin sukan sisästä. Kuinka tyytymättömän näköisenä Snellmankin, jonka paljaita kasvoja pitkin valuu ikuinen kosteus. Siellä täällä nuuskiskelee puitten juuria märkä koira, karvat limaskaisina ruumista myöten ja häntä roikkelehdellen koipien välissä. Ja tuolla kulmassa värjöttelevät ajurit, hatunlierit levällään, etsien varataivasta räystään suojassa, sill'aikaa kun hevoset pää jalkain välissä seisovat synkkämielisinä ja tuumivat tämän maailman kurjuutta. Ei ole heillä enää rantaankaan kiirettä, sillä laivat ovat lentäneet talvisille teloilleen ja vihellykset vaienneet. Vilkas elämä satamassa on kuollut, ja autioina ammottavat makasiinilaiturien mustat kupeet. Suuri, kylmä syksyinen laine vain yksin siellä elämöi. Uhkaavana vyöryy se paalujen väliin, pudistelee keltaista harjaansa ja päristeleikse vihaisesti.
Eikä tuo tuollainen ilmanala voi olla ihmiseenkään vaikuttamatta. Matalan taivaan raskaus se häntäkin painaa, litistää ajatukset alleen ja puristaa tunteet näkymättömiin. Vilkkaus kangistuu ja iloisuus kyyristyy sydämen syvimpiin sopukkoihin, niinkuin elohopea talvipakkasella. Vai kohtasitteko yhtään säteilevää silmää ja kuulitteko ulkona ainoatakaan naurun helähdystä? En ainakaan minä.
Ja jos olisin nähnyt, niin olisin kummastellut. Sillä sellainen on ihminen vielä. Kun valo hänen huoneestaan puuttuu ja paksut uutimet peittävät päivän, niin matelee hänen mielensäkin mantereen varassa. Hän elää horroksissa, liikkuu hitaasti ja värisee omaa tyhjyyttään. Ei voi ajatella mitään eikä keksiä mitään alkuperäistä. Ja mitenkäpä voisikaan, kun kahdelta puolen ahdistaa pimeä ja kaksi puhdetta pihtiensä väliin puristaa.
Ja jos eivät olisi jokapäiväisen elämän huolet häntä herättämässä ja leivän murheet kylkeen kutittelemassa, niin nukkuisivat kaikki, kuorsaisivat selällään ja antaisivat maailman mennä menojaan. Makaisivat kuin karhut konnossaan odottaen taivaankannen kohoamista ja valoisamman aamun koittoa. Sellaisia eläimiä he olisivat.
Semmoista se oli koko syksyn. Ja sentähden odoteltiin kylmää ilmaa ja talven tuloa kuin—kesää. Odotettiin, että yht'äkkiä tuuli pohjolaan kampeaa, puhaltaa napapiirin kylmyyttä sekaan ja karkoittaa pilvet.