Mutta kun hän näitä mietti—oli miettinyt jo kauan selvyyteen pääsemättä—kuului surkeata huutoa hänen majansa takaa. Hänen vaimonsa karkasi sieltä tukka hajallaan sen saman miehen takaa-ajamana, joka oli anastanut hänen maansa ja tavaransa. Ja nyt se tahtoi anastaa hänen vaimonsakin, hänen lastensa äidin, tarttui sitä käsivarteen ja aikoi laahata muassaan.
Mutta silloin täytti kummallinen tunne hänen rintansa, sitä vihlaisi kuin veitsellä, maailma punertui hänen silmissään, ja lapiolla, joka oli hänen vieressään, halkaisi hän vihamiehensä pään.
Hän pakeni metsiin, sillä viholliset häntä vainosivat, eikä hänen kansansa tahtonut antaa suojaa sille, joka oli rikkonut sen käskyn, mikä oli pyhin heidän uskossaan. Mutta oli niitäkin, jotka kuultuaan hänen teostaan tekivät samoin kuin hän ja tulivat hänen luokseen. Ne kokoontuivat kaikki hänen ympärilleen, piilivät päivillä ja liikkuivat öillä. Liikkuivat sortajain seassa ja levittivät kauhua heidän keskeensä mitaten samalla mitalla, millä he olivat mitanneet. Liikkuivat ystävien seassa ja saarnasivat uusia aatteita ja uutta uskoa: itsepuolustuksen, oman edun, koston, rangaistuksen ja vapautuksen uskoa, luvaten onnea ihmiskunnalle, jos se heitä seuraisi.
Toiset sitä oppia ihmetellen kuuntelivat, sillä se oli puhuttu kuin heidän sydämestään.
Mutta toiset sitä kauhistuivat eivätkä tahtoneet hänestä mitään tietää.
Mutta kolmannet koettivat todistaa, että hän oli väärässä, ja he sanoivat: »Odottakaamme vielä sitä aikaa, jolloin rakkauden voimalla vihollisemme taivutamme ja jolloin koko maailma meidän oppimme ainoaksi oikeaksi tunnustaa.»
Mutta hän virkkoi: »Maailma ei koskaan ole yhtä ainoata oppia oikeaksi tunnustava. Jokainen tunnustaa oikeaksi vain sen, joka sille on hyödyksi. Niin tekevät vihollisemme, ja niin tehkäämme me! Aseihin!»
Ja hän sai aseihin kansansa nuorimmat ja parhaimmat.
Ja he karkoittivat sortajat maastaan ja ottivat takaisin omansa.
Ja tekivät itselleen uuden uskon pahan pahalla vastustamisesta, joka usko oli uusi siksi, että se oli niin vanha, ettei sitä kukaan heistä ollut ennen käytännössä nähnyt, ja jota he sanoivat ainoaksi ja suurimmaksi totuudeksi siksi, että se oli heidät pahasta päästänyt,— eivätkä tienneet, että se kerran sekin oli vanheneva ja antava aihetta uuteen uskoon, joka oli voittava vanhan ja kerran taas vuorostaan voitettava.