OMAN ONNENSA SEPPÄ.
Ei ollut maalla eikä kansalla aavistustakaan siitä, että sellainen puute, sellainen suuri epäkohta olisi ollut olemassa. Se oli jotenkin rauhallisesti elänyt siinä uskossa, että sillä oli kaikki ne laitokset ja virkakunnat, joita se onnekseen ja menestyksekseen tarvitsi, että laitoksien johtajat ja virkojen hoitajat tekivät tehtävänsä, kuten parhaiten taisivat, ja ettei niitä uusia tarvinnut lisätä—joskin olisi saanut vanhoja hiukan vähennellä.
Mutta elipä tämän kansan keskuudessa mies, jolla oli uusi aate jo kauan mielessä kytenyt. Mikä se aate oli, siitä hän ei pitkään aikaan ollut selville päässyt. Hän haki sitä kuitenkin uupumatta; oli monet vuodet ollut tällä etsivällä kannalla. Olisihan niitä ollut vanhoja aatteita kaikenlaisia tässä maassa, vasta puoleksi toteutettuja, joiden palvelemiseen hänkin olisi voinut elämänsä pyhittää. Mutta hän ei tahtonut olla palvelija, sillä hän tahtoi olla johtaja. Vaan kun meillä on johtajia niin paljon, niin on kilpailu heidän välillään kova, ja sentähden ei ole helppo johtajanpaikkaa löytää … jos ei odota vanhojen johtajien väistymistä,—mutta hänellä ei ollut aikaa eikä halua sitä odottaa. Sentähden piti keksiä oma aate, hakea veres vaikutusala, etsiä itselleen oma asia ajettavaksi.
Hän siis etsi sitä, ja viimein hän sen löysikin. Löysi sen ulkomaalta, niinkuin meillä melkein kaikki uudet aatteet ulkomaalta löydetään ja sieltä tänne tuodaan, sillä omista aatteista me olemme verrattain köyhät. Mutta siitä me olemme rikkaat, että oloihimme runsaasti voidaan sovittaa aatteita vieraista maista.
Löydettyään aatteensa—löysikö hän sen nyt Amerikasta vaiko Englannista vaiko vain vanhasta emämaasta, on yhdentekevä—ryhtyi hän sitä heti kohta tunnetuksi tekemään. Ensiksi hän kirjoitti asiasta sanomalehtiin kirjoitussarjan, joka oli hänen nimellään varustettu. Tässä kirjoitussarjassa esitettiin, miten tuo aate siinä vieraassa maassa oli toteutettu, mitä hyvää se siellä oli vaikuttanut—se osoitettiin numeroillakin—ja miten tarpeellista olisi, että se meilläkin pantaisiin toimeen, meillä, jossa olot, luonnonsuhteet, kansan luonne y.m.s. ovat niin monessa kohden samanlaiset kuin siellä. »Me olemme pieni kansa, ja me olemme köyhä kansa, niin sanotaan», kirjoitti hän, »eikä meillä muka ole varoja tällaisiin uudistuksiin uhrata. Mutta se on, luvalla sanoen, pintapuolista puhetta. Totta kyllä on, että olemme köyhiä, mutta senpä vuoksi juuri ei meillä olekaan varaa tuhlata aikaamme toimettomuuteen. Olisi suorastaan kansallinen tappio, jos asianomaiset eivät niin pian kuin mahdollista ryhtyisi toimiin» j.n.e.
Asianomaiset, jotka yleensä eivät pane suurta merkitystä siihen, mitä sanomissa heidän tehtäväkseen tyrkytetään, eivät tietysti kallistaneet korviaan tällekään uudelle ehdotukselle. He ovat kuin korkeat jumalat, jotka eivät yksityisten suitsutusuhreista isosti ihastu, vaan vaativat yleisen mielipiteen suuria hekatombisavuja, ennenkuin lähtevät pesistään liikkeelle tämän maailman puutteita parantamaan.
Hän tiesi sen, ja hän piti huolta siitä, että savu ei lakkaisi suitsuamasta, vaan kerran tunkisi sekä suuhun että sieraimiin.
Hän kuului kaikkiin seuroihin ja yhdistyksiin, ja meillä on kaikenlaisia seuroja ja yhdistyksiä, joiden toimialaan kuuluvat mitä kaikenlaisimmat aatteet ja asiat. Kun yksi seura hylkäsi hänen aatteensa, otti sen toinen ohjelmaansa, ja jos ei olisi ottanut, olisi hän perustanut oman seuransa, mikä meillä on hyvin tavallista.
Kun sanomalehdet ja yhdistykset olivat asiaa kaikin puolin kannattaneet ja kun se oli päässyt niiden asiain arvoon, joita »päivänkysymyksiksi» kutsutaan, täytyi sen tietysti tulla valtiopäivilläkin esille. Sellaiset asiat kun tulevat valtiopäivillä esille, niin tulevat ne esille kaikissa säädyissä yht'aikaa. Kahdessa säädyssä se kyllä tapettiin, mutta kahdesta se joutui valiokuntaan. Hän oli itse saapuvilla evästäjäisissä ja kuiskaili näkökohtia niille puhujille, jotka hänen asiaansa puolustivat. Kun asia oli niitä harvoja asioita, jotka eivät ole puolueasioita, otettiin se valiokunnassa ennen muita esille ja siitä valmistui mietintökin hyvissä ajoin. Poispantu lippu ratkaisi valiokunnassa asian siihen suuntaan, että valiokunta kyllä antoi sille periaatteellisen tunnustuksensa; mutta kun asia valiokunnan mielestä oli hallinnollista laatua, hylkäsi se sen »luottaen siihen, että hallitus kyllä aikanansa, jos niin tarpeelliseksi näkee, on pitävä huolta siitä, että» j.n.e. Säädyt hyväksyivät valiokunnan mietinnön.
Muuta ei hän ollut osannut toivoakaan ja oli hän menestyksestään niin iloissaan, että piti pienet päivälliset niille, jotka olivat hänen asiataan puolustaneet.