Kallella oli jo kauan ollut muiden herramaisuuksiensa ohessa taskukello, joka oli suurimmaksi osaksi äidin saamilla säästörahoilla ostettu, vaikka perät kyllä olivat Kallen omaa ansiota. Kello oli tosin markkinarämä, neljälle kivelle perustettu silinteri, mutta aivan omansa Kallelle, sillä se kulki sekin omia aikojaan niinkuin sen haltijakin, silloin kun ei levännyt. Kalle sai kuulla siitä paljon pilkkaa, se oli muuttunut melkein sananparreksi, esikuvaksi laiskasta kellosta, niinkuin Kalle oli esikuva laiskasta kellokkaasta. »Miestä myöten miekka vyöllä, Kallen kello kantajaansa.» Sentähden se oli ollut kaupoissa jo niin monta kertaa kuin kellomiehiä sattui koolle, mutta aina jäänyt päällisten puutteessa entiselle omistajalleen. Äiti oli heikko, elätti häntä itseään isompaa poikaansa kuin pikkulintu käkeä, mutta kellonkaupparahoja hän ei ikinä sanonut antavansa.—»Vai semmoiseen turhuuteen minä! … en ensinkään … en penniäkään … en, vaikka polvillasi rukoilisit.»—»Te lehmällänne pidätte paremman kellon kuin pojallanne; se ei teitä liikuta, vaikka maailma häntä kuinka pilkkaisi.»—»Ei liikutakaan!» kivahti Liisa. »Pilkatkoot! Saavat ne semmoisille vetelyksille nauraakin. Lehmä on itse ansainnut kellonsa, mutta sinussa ei ole omain housunnappiesi hankkijaa!»
Sellaisia kohtauksia tapahtui usein, ja ne päättyivät tavallisesti siihen, että Kalle sai kupin sikuritonta kahvia. Mutta kellon päällisrahoja hän ei saanut.
Vaan siinä teki Liisa tyhmästi, kun vertasi Kallea lehmään ja heidän molempiin kelloja toisiinsa.
Eräänä päivänä, kun tulin kylästä kotiin, oli koko pappila kuohuksissa. Kaikki talon joukot, piiat ja herrasväet, ruustinna, nuoret herrat ja neitoset, olivat kokoontuneet keittiöön, jossa seisoivat kehänä Liisan ympärillä. Liisa selitti ja puhui, nyyhkytti, pyyhki silmiään esiliinaansa ja alkoi taas alusta juttunsa sitä mukaa kuin uusia kuulijoita ilmaantui.
—Lehmä on kirjoitettu … Omena on pantu ryöstöön … vallesmanni laittoi sanan, että jos ei mielisuosiollista maksua väliin tule, niin ensi lauantaina myydään huutokaupalla. Voi hyvänen aika tokiinsa! Voi minua onnetonta, kun viimeisen elämiseni vievät!
—Mistä se on sitten kirjoitettu Omena? kysyin.
—No, ka, kun sen Kallen kellovelasta!
Ja sitten seurasi kertomus, jonka pääkohdat olivat seuraavat:
Kallella on ollut monta vuotta kello, joka ei ole mikään kello, vaan joutava rämä, vaikka kyllä se sille on tarpeeksi hyvä … mitä se semmoinen mies kellolla tekee, joka panee maata päivän laskiessa eikä nouse ylös, ennenkuin aurinko suuta syyhyttää—mutta se ei nyt muka kelvannut semmoiselle herralle. Piti saada parempi, mukamas. Jos tuon tiesi, mikä siitä tulee, niin olisi hänelle päällisrahat kaivanut vaikka silmästään.
—Mitä se Liisa semmoisesta kelvottomasta pojasta … antaisi hänen olla … minä en hänestä olisi tietävinänikään, huomautti joku joukosta.