—Lieköpä liioin miestenkään töille? pisti joku piioista.
—Kukapa sitä olisi opettanut, kun kuoli isä, ennenkuin se syntyikään. Mutta oma lapsi on rakas, en minä häntä osaa soimata. Pois minä lähden tästä talosta, toiseen taloon itkemään—opettelen tässä kerjäläisenä kulkemaan.
—Elkäähän menkö, Liisa, tuumitaanhan vielä. Auttaisikohan tuo, jos minä antaisin todistuksen, että lehmä on Liisan?
—Ettäkö nuori herra … minkä tähden ei!… kyllähän se kuvernööri toki teitäkin uskonee … en tullut sitä ajatelleeksikaan, kun en ole osannut ajatella muita kuin rovastia.
Hän oli tullut taloon vesissä silmin, surkeana ja masentuneena. Kun hän lähti, kädessä sinetillä varustettu paperi, jossa kirjoittaja Liisan pyynnöstä—sillä muuten ei olisi kuulema sitä uskottu—»hengellisellä valallaan vakuutti», että lehmä ei ole Kallen, vaan hänen äitinsä Liisan, niin naurahteli hän hyvästä mielestä, ja pieninkin ryppy hänen kasvoillaan hymähteli.
Hän oli jo saavuttanut vanhan varmuutensa ja terhakkuutensa, joka kokonaan oli kadonnut, kun lehmä, josta se riippui, oli katoamaisillaan, ja sanoi mennessään:
—Katsos mokomia, kun aikoivat viedä minulta lehmän. Mutta malttakoothan!
—Liisan tulee muistaa, että koko syy olisi ollut Kallen … häntä teidän pitäisi torua.
—Torutaan, torutaan! sanoi hän mennessään.
Mutta torumatta se taisi jäädä nyt, niinkuin oli jäänyt ennenkin.