Katot kestävät ikänsä, mutta ei ikää kaikkea. Ja kun ei enää toisessakaan tuvassa ala kuivana säilyä, niin jättää hän koko talon, muuttaa toiseen ja alkaa sitä samalla tavalla asua.
Se on tullut toisistakin syistä välttämättömäksi. Sillä samalla tavalla kuin häneltä tuvat loppuvat, loppuvat häneltä pellotkin. Hän ei näet milloinkaan ole ottanut maastaan enempää kuin minkä se mielisuosiossa suostuu antamaan. Kun ei pelto enää näytä rupeavan kernaasti viljaa kasvamaan, ei hän pane siihen pakkoa, vaan jättää sen kedoksi. Ketona hän niittää siitä heinää niin kauan kuin se heinää antaa. Mutta kun niitty alkaa ottaa metsää, sallii hän sen ottaa ja siirtää viikatteensa toiselle saralle. Ja kun häneltä kysytään, miksi hän metsää kasvattaa pellolleen, vastaa hän:—»Pitäähän sen metsänkin saada jossain kasvaa, kun tuo ei enää nykyaikana näy muuallakaan säilyvän.»
Kaksi maata on hän jo tällä tavalla viljellyt ja muutti mennä syksynä kolmannelle sitä samalla tavalla viljelläkseen.
Yhtä suuren vapauden kuin maalleen ja kartanolleen antaa hän muillekin. Aitoja hän ei ole pannut muita kuin raja-aidan, jonka hän naapurin vaatimuksesta oli pakotettu panemaan. Sentähden saapikin karja kulkea valtoineen, missä se milloinkin tahtoo. Pitkin kesää näkee lehmiä, hevosia, sikoja ja lampaita sekaisin niityillä, pelloilla ja pientarilla. Ne kyntävät, leikkaavat ja tekevät heinää kilpaa muun väen kanssa. Jo kysytään häneltä taas, miksi hän noin:—»Onhan niiden sieltä itsensä yhtä hyvä ottaa kuin minunkin», vastaa hän.
Sellaisella hoidolla viihtyvät elukat mainiosti. Niistä tulee siivoja ja lihavia, eivätkä ne, ihmeellistä kyllä, teekään niin suurta vahinkoa kuin luulisi. Ei ainakaan kukaan ole kuullut, että Matilla milloinkaan olisi ollut huonoa vuotta tai tullut puutetta karjan rehusta.
Naapureilla on tietysti kaikenlaista muistuttamista Matin huushollia vastaan. Ne hän kuitenkin lopettaa hyvin lyhyeen. Kerran juoksee toisen talon akka sanaa tuomaan:—»Hyvä isä tokkii, kun siat syövät auman sisässä, ettei kuin saparoita vähän vilkkaa!» huutaa hän jo ovessa. Matti on juuri ruokalevollaan ja vastaa rauhallisesti pitkältään:— »Menkääpä, akat, viemään niille ryyppäämistä, ettei tarvitsisi kesken rupeaman tulla pihaan juomista tahtomaan!»
Toisen kerran kysyy, häneltä joku, minkä tähden hän elättää yksiä sikoja seitsemän kahdeksanvuotisiksi. Syyksi siihen selittää Matti:— »Mitäpä heistä tappamaankaan, kun ne ovat siivoja sikoja ja kun niitä sikoja kuitenkin talossa tarvitaan.»
Matti kun on yksinäinen mies eikä ole tullut vielä eukkoa otetuksi eikä muutakaan apumiestä, niin sattuu välistä tulemaan kolme kiirettä yht'aikaa.—Pitäisi mennä heinään, pitäisi mennä leikkaamaan ja olisi asiata kaupunkiinkin, ja kaikki menot olisivat yhtä tärkeitä. Jos yhteen menee, niin kärsii toinen, ja jos toiseen, niin kärsii kolmas. Tällaisen pulan selvittää hän aina siten, ettei yksi meno pääse toistaan moittimaan: hän panee maata ja makaa niin kauan, että menoaika menee ohi.—»Nytpä niihin ei kerkiä kuhunkaan», sanoo hän sitten noustuaan ja panee tyytyväisenä tupakan.
Kerran hän oli ottanut jyviä lainaksi pitäjän makasiinista. Kun tuli maksun aika ja Matti toi velkansa takaisin, moitittiin hänen jyviään pahasiivoisiksi. Matti sanoi säilyttäneensä ne semmoisinaan kirkkokortteerinsa aitan hinkalossa, jonne hän ne otettuaan oli jättänyt, ja pyysi anteeksi, ettei ollut tullut vieneeksi niitä kotiinsa siivottaviksi.—»No, mutta minkä tähden sinä sitten otit, kun et tarvinnut» kysyttiin häneltä.—»Kun nuo näkyvät muutkin ottavan», arveli Matti.
Ei koskaan ole Matti vielä maksanut verojaan muuten kuin ryöstämällä. Vasta sitten, kun nimismies tulee taloon ja alkaa kirjoittaa elukoita, vetää hän rahat pöytään.