—Niin, eivätkä tule laivat!
—Eivät tule … vaan jos tämmöistä ilmaa vielä kestää muutamia päiviä, niin sulavat jäät paikoilleen.
—Kun edes sulaisivat, ja kun pian tulisivat laivat!
Mutta eivät sulaneet jäät eivätkä päästäneet laivoja tulemaan. Siellä ne vain liikkumattomina ja jäykkinä lepäsivät talvellisilla tiloillaan, tuumien omia tuumiaan ja tukkien tien ihmisten innolta…
—Kaikilla on aikansa ja meillä on kanssa. Ei tästä ole ennenkään tähän aikaan lähdetty, eikä lähdetä nytkään.
Niin ne arvelivat ja antoivat auringon paistaa.
Ja aurinko teki parastaan, aina päivä päivältä kukon askeleen korkeammalle kohoten ja uuniaan yhä kuumemmaksi ahtaen. Ponnisteli se siinä verkkaisata ponnisteluaan ja sai kuin saikin muutaman päivän perästä jäät rannasta repeämään ja sulamaan virtaiset salmet. Mutta suuri selkä ei ollut millänsäkään. Lepäsi laveassa sängyssään selällään kuin suuri jättiläinen, joka ei pienten itikoiden puremista tunnekaan. ja kuta enemmän sitä tahdottiin herätellä, sitä rauhallisemmin se näkyi uneensa painuvan. Välistä kyllä näytti pitkän, helteisen päivän perästä käyvän vähän murheelliseksi, kadotti iloisen, vaalean värinsä ja musteni, kuin olisi häntä kurkusta kuristettu. Mutta yö oli kylmä, ja aamulla näki aurinko noustessaan yhtä puhtaan muodon kuin ennenkin. Ja jättiläisen voitto oli täydellinen ja auringon tappio silminnähtävä, kun venhe venheen perästä toiselta rannalta läheni ja yhtenä iloisena helinänä kävi koko rautaisen jään pinta aina rannasta toiseen.
Mutta kun tämä helinä kuului ylös kaupunkiin, niin vimmastui kaupunki ja noitui noita kirottuja venheitä. Se olisi suonut niiden sinne uppoavan, sillä niin kauan kuin jäitä kuljettiin, niin kauan ne tietysti eivät lähteneet. Mutta eivätpä ne sinne uponneet, sillä lujaa oli jää, hyvästi kesti vielä kengän anturan ponnistella ja hangata venheen rautaisen pohjan.
Ja niin kului päivä ja kului kokonainen viikkokin. Yhä helakammin paistoi päivä, ja kevät oli kehkeimmillään… Aivan niinkuin heinäkuussa lämmön suhteen, sanoivat toisilleen limonaadin juojat, kukat ja perhoset, herrat ja rouvat. Puhkeava lehti jo hiirenkorvalla lemahteli, maalin hajua levisi maalattavista seinistä ja lankuista, ja rannasta, jossa venheitä ja lotjia tervattiin, kuljettivat veltot etelätuulen huokaukset tuoreen tervan tuoksun katuja pitkin läpi koko kaupungin ja aukinaisten ovien kautta kaikkialle, yksin kirkkoonkin ja aina alttarin eteen, jossa parhaillaan juuri korjaustöitä tehtiin. Kirkkoa sitä muuten sitäkin maalattiin, ja suuri summaton teline oli tapulin seinää vasten asetettu. Mies siellä luukkuja ja ristejä kertamaalilla hiveli, ja joka häntä alhaalta katseli, ei muuta nähnyt kuin rikkinäiset kengänpohjat ja paikatut housujen takapuolet.
Vaan jäät eivät lähteneet eivätkä päästäneet laivoja tulemaan. Sähkösanoma oli sähkösanoman perästä lennähtänyt lähinnä eteläisemmästä kaupungista ja ilmoittanut, että yhä uusia laivoja sinne talviteloiltaan saapui ja että ne tulisivat kaikki, kun vain jäiltä pääsisivät tulemaan. Toinen toisensa perästä olivat ne koettaneet väylää murtaa, mutta rauta oli joka kerta rautaa vasten kalahtanut. Häpeissään oli heistä kukin saanut kilpistyä takaisin ja tarjota sijansa muille, joille jokaiselle kävi yhtä nolosti. Ja noista sanomista oli kaupunki raivoissaan, sillä kaikkialta muualta jo sanomalehdissä luettiin, että laivakulku oli siellä alkanut ja että se pian oli oleva täydessä voimassaan. Herrat tälle tämmöiselle asiain menolle kiroilivat ja mutisivat parrassaan, että se oli liikanaista … että se oli suorastaan hävytöntä…!