Ylpeimmällä tuulellaan kulki sinne neuvoksen konttoristi erään toverinsa kanssa, molemmat kaupungin ahkerimpia kapakkavieraita. Ja heidän jälestään tuli suuri joukko muitakin kaupungin nuoria miehiä, jotka olivat kuulleet, että salongissa boolia juotiin ja että oli heti kohta sen perästä tuleva toinen.
—Vieläkö siellä on naisia? kyselivät he toisiltaan.
Saatiin tietää, että niitä vielä siellä on, mutta että ne kohta varmaankin lähtevät.
—No, me odotamme täällä kannella, kunnes lähtevät.
Ehkä olisivat naiset siellä alhaalla enemmänkin aikaa viihtyneet, mutta heidän omilla herroillaankin näytti olevan halu saada heidät lähtemään. Hellästi ne sieltä rouvansa ulos taluttivat, hyppäsivät vikkelästi laivasta alas laiturille ja auttoivat rouviaan lautaa myöten tulemaan. Vieläpä ajurinkin huutivat, istuttivat heidät tavattomalla huolella rattaille ja päälle päätteeksi rahankin maksoivat.
—Elähän nyt aivan kauan viivy, varoitti rouva, mielissään tästä hartaasta ja harvinaisesta kohteliaisuudesta.
—En, en, kultaseni, nuku sinä vain rauhassa, kyllä minä pian tulen … vaan ymmärräthän, että minun täytyy jäädä ottamaan osaa kauppaneuvoksen booliin, kun hän kerran itse…
—Niin, niin, no hyvästi siksi!
—Hyvästi, kultaseni, kyllä minä kohta tulen …. tuskin olet ehtinyt nukkuakaan, kun jo tulen.
Ja helpotetuin sydämin palasivat herrat laivaan. He miltei hihkaisivat sydämessään, ja heistä tuntui kuin he olisivat olleet nuoria miehiä jälleen. Ja kun he muistivat lupauksensa tulla kotiin vielä valvonta-aikaan, niin he eivät voineet olla ajatuksissaan huudahtamatta: »hehhei! vai valvonta-aikaan! Ei ennenkuin päivä koittaa!» Ja yhdellä harppauksella olivat he alhaalla salongissa meluavan herrajoukon keskessä, jonne jo olivat yhtyneet herrat tuolta kanneltakin. Ja joka miehen mielessä oli vain yksi ainoa ajatus, että »nyt on siis laivakulku alkanut!» Josta ajatuksesta taas muodostui yksi ainoa johtopäätös, että »kun on siis laivakulku alkanut, niin pitää siis sen kunniaksi juotaman.»