—Jumalan haltuun…
Ja kotiin päästyään panivat he kukin maata. Mutta ennenkuin nukkuivat, ajattelivat he kaikki kuitenkin kerran vielä uudelleen saman ajatuksen, että »laivakulku on siis alkanut … niin on, niin on.»
Ne, jotka aivan rannalla asuivat, kuulivat kuitenkin vielä ikkunata sulkiessaan laivalta päin sekavaa melua. Alhaalta ruokasalongista se tuli joka kerta, kun sen ovi aukesi, ja kannelle ilmaantui avopäisiä ja paitahihasillaan olevia olentoja, sanellen sekavia sanoja. Siellä ei nukuttu, eikä näytty vielä kohta aiottavankaan käydä levolle.
Mutta laiva jo sentään nukkui eikä näyttänyt olevan tietävinäänkään siitä melusta, jota sen vatsassa pidettiin. Kellotti rauhallisena tyynessä rannassa, kuvastuen koko korkeudessaan veden kirkkaaseen pintaan. Ja vähän ajan perästä lakkasi se pieni pihinäkin konehuoneessa. Ainoastaan tuolloin tällöin liikahteleva järven vesi lokkaili laivan ja laiturin välissä.
VIIMEINEN PONNISTUS.
Seisoimme ryhmässä lippumme ympärillä Ylioppilastalon edustalla ja järjestyimme riveihin Alppilaan lähteäksemme. Valkolakkeja kuohuili tuo pieni aukea tulvillaan, ja toisia kiiruhti kuin pulppuavia puron kuplia kaikilta haaroilta suureen vaahtoon yhtyäkseen. Luonto oli keväinen ja kaunis, katot kimmeltivät auringonpaisteessa, puut tekivät lehteä ja kaikkien kävelijäin rinnassa helotti tuoreita kukkasia.
Me laulajat olimme kerääntyneet lippumme ympärille, odotellen vielä muutamia ensimmäisiä bassoja, jotka tavallisesti aina tulevat myöhemmin kuin muut. Siellä tuli se, tuolla tuo, tuli vanhoja miehiäkin ylioppilaslakeissa ja ruusut rinnoissa. Kaikki vanhatkin laulajat tahtoivat vappuna olla mukana, ja kaikkia tervehdittiin hyväksyvillä hoo!- hoo!- huudoilla ja suljettiin seuraan.
Oltiin jo liikkeelle lähdössä, laulajalippu oli kierretty auki tangon ympäriltä ja lähtölaulusta sovittu, kun Henrikin puistosta juoksee kadun yli keppiään heiluttaen Antero. Hänet otettiin vastaan erityisellä mielihyvällä, sillä hauskempaa toveria ja iloisempaa laulajaveikkoa tuskin oli toista. Olisihan vappuilo ollutkin vain puolinainen, ellei Antero olisi ollut mukana. Ilo oli sitä suurempi, kun ei häntä oltu nähty moneen kuukauteen eikä tiedetty, minne hän oli kadonnut. Laulajana hän nyt ei juuri ollut etumaisimpia, olihan tuollaisia äänenkannattajia, joista ei ole väliä muualla kuin ulkoilmassa. Mutta seuramiehenä, pöytyeen hauskuuttajana oli hänellä ainainen etusijansa. Kun tuli soololaulujen aika erityisessä huoneessa, piti hän koko osakunnan iloa yllä iltakauden ja yötäkin kappaleen. Hänen mehevät, savolaiset rekilaulunsa olivat jo saavuttaneet miltei klassillisuuden maineen. »Tukkipoikain laulu» lienee niistä kuuluisin; siihen aikaan laulettiin sitä kaikissa ylioppilasiloissa ja laulettaneen vieläkin. Hyvin tunnettu oli Antero myöskin savolaisesta murteestaan, jota hän puhui välistä aivan verrattomalla huumorilla.
—Katohan poikia, kun eivät meinanneet oottookkaan! Mittee työ oisia siellä Alappilassa iteksenne tehneet? sanoi hän tuolla hänelle ominaisella äänen ja kasvojen vivahduksella, joka meidän, hänen ystäväinsä, mielestä teki kaiken, mitä hän virkkoi, niin hullunkuriseksi.
Nytkin hänelle tietysti naurettiin.