Se oli tietysti meidänkin ajatuksemme, ja me riensimme kilistämään hänen kanssaan, kaikki samanpöytäläiset.
Harvoinhan vappuna vielä Alppilassa ollessa päihdytään. Isänmaallinen juhlatuuli sen estää, lippu on myöskin vietävä pois, ja laulajat menevät sen mukana. Se kuuluu perintötapoihin. Ollaan vähän niinkuin kuninkaalliset, joista aina sanotaan: kello 12 yöllä vetäytyivät heidän majesteettinsa sisäsaleihin illalliselle, ja kello 2 puhallettiin hovitanssiaiset päättyneiksi.
Anterokin seurasi meidän muiden mukana hilpeänä ja iloisena ja ehkä hiukan nousuhutikassa niinkuin useimmat muutkin. Mentiin ylioppilastalolle, jossa oli tavanmukaiset juhlapäivälliset.
Ylioppilastalon ilmassa on juhlatiloissa jotain—en tiedä, mistä se tulee—joka väkisinkin houkuttelee hoilaamaan ja huutamaan. Sepiselvätkin miehet käyttäytyvät niinkuin olisivat vähän hutikassa. Se kai tulee siitä, että täällä ollaan kuin kotona, isäntinä talossa, ja että musiikki soittaa ja sen vuoksi on vaikea huutamatta kuulla toisiaan.
Mutta on siinä muistojakin, jotka johtuvat mieleen, muistoja niin monesta hurmaavasta humalasta, jolloin »silm' ei näe kuin taivaan maita ja sydän juo vain hekkumaa», ja joita tekee mieli uudelleen elää.
Se mieliala meidätkin valtasi. Olimme anastaneet Anteron omaan pöytäämme, joka oli katettu erääseen sivuhuoneista. Muutkin pöytyeet olivat koettaneet saada häntä omakseen niinkuin aina hänen parhaimpina aikoinaankin, aikaisempina ylioppilasvuosinaan, jolloin aina oli kilpailua siitä, kuka saisi tuon hauskan miehen seuraansa. Mutta meidän luo hän tuli, tuoden viinakarahvin ja suuren lautasellisen viinapöytäpötyä tullessaan. Tuon tuostakin siinä huudahdeltiin ja läimäyteltiin nyrkkejäkin pöytään musiikin tahdissa, ja Antero oli siihen erityisesti innostunut, hihkaistenkin jo silloin tällöin. Mutta jos kravatti ja rinnan kukka joutuivat siitä hiukankaan epäjärjestykseen, minkä hän näki vastapäätä olevasta peilistä, kiiruhti hän niitä järjestämään ja haki yht'äkkiä kesken päivällisen valkoisen lakkinsa porstuasta, asettaen sen huolellisesti ja varovasti ikkunalle.
—Sitä täytyy varjella, ettei ryvety… Se on niinkuin se ois se ens'mäinen ylioppilaslakki, sanoi hän selitykseksi ja tulkitsi sillä kaikkien meidän muidenkin suhteen lakkeihimme, joita emme enää tavallisissa oloissamme käyttäneet.
—Maljasi, Antero!
—En minä oluviin kanssa kippistä … putel' viiniä!
Vastusteluihimme vastasi Antero, että hän tahtoo tarjota, että suuttuu ja että panee pahakseen (»tykkee pahhoo»), jos ei anneta hänenkin tarjota. Ja pian oli hän viinaa, olutta ja viiniä sekaisin nauttien tullut siihen mielentilaan, että alkoi puheita pitää. Hän tahtoo kiittää meitä, sanoi hän … tai oikeastaan tahtoo hän juoda toveruuden maljan. Me olemme aina uskoneet häneen, olemme olleet hänen parhaita tovereitaan … ei pahaa sanaa miesten välillä … toveruus on pyhä … huono mieshän minä olen …. renttu semmoinen ja heikkoluontoinen. Mutta se minua on aina ylläpitänyt, että on niitä, jotka luottavat … ja sen saatte nähdä, että kyllä minä tästä vielä … ja hän tahtoo juoda toveruuden maljan, sen toveruuden, joka tukee, ylläpitää ja miestä kainaloista kannattaa.