Mutta nyt ne ovat tuossa tuolini selustimella ja kengät tuolin alla. Ja huomenna saan niihin pukeutua, ja saan pitää niitä joka päivä! Kouluunmeno tuntui siltä, kuin olisin johonkin juhlaan valmistautunut, kuin olisin päässyt »kylään».
En unohda koskaan sitä tunnetta, kun aamulla heräsin siihen, että isälle tuotiin kahvia. Äiti joi sitä parhaillaan vuoteensa laidalla istuen. Huomasin, että tarjottimella oli vielä kolmaskin kuppi. Kenelle? Minulle, minulle se oli! Eikä ollut pieni pikkuruinen lasten kuppi, vaan noita isoja, jotka aina olivat eri hyllyllään astiakaapissa, mistä niitä ei otettu esille muulloin kuin silloin, kun tuli hyvin harvinaisia vieraita. Minua käskettiin ottamaan kaikkia leipälajeja: korppua ja pehmeätä leipää, piparkakkua, hirvensarvea ja sokerileipää … jos en jaksaisi syödä kaikkia yhdellä kertaa, saisin pistää loput taskuun matkaeväiksi. Ei olisi minua enää ihmetyttänyt, jos isä piippuun pistäessään olisi minuakin kehoittanut panemaan tupakan.
Nyt seurasi pukeutuminen uusiin vaatteisiin. Ennenkuin se sentään sai tapahtua, pesi äiti vielä silmäni ja kampasi pääni. Oli itku herahtaa meiltä molemmilta, kun äiti sanoi: »Nyt se taitaa viimeisen kerran kammata». Vaan kyynel kuivui ainakin minulta lähteisiinsä, kun alkoi pukeutuminen. Kappale kappaleelta otettiin vaatteet tuolilta, missä ne olivat sirosti käännettyinä, tuoksuen vielä silitysrautaa. Ensin housut, jotka äiti pani nappiin,—ja tiukat olivat napinlävet, niinkuin pikilangalla ommellut. Sitten liivit, joiden taskussa ei ollut vielä kelloa, vaikka vitjat oli, punaisen matkakirstuni avaimen vitjat, kirstuni, joka on siitä päivästä tähän päivään saakka minua matkoillani seurannut. Lopuksi tuli nuttu, jonka olisin tahtonut auki jättää, mutta jonka äiti lukitsi kiinni sen suurilla luunapeilla, joita eivät silloiset sormivoimani kyenneet auki saamaan—oi, jospa olisivat vastaisten nuttujeni napit olleet yhtä tukevaa tekoa!
Ja niin on nyt »lyseolainen» valmis; Hän seisoo siinä kuin ritari haarniskassa, melkein voisi heittäytyä kankeitten varustuksiensa varaan. Hihat ovat pitkät, niin että tuskin sormenpäitä näkyy, kaulus kankea, niin että pää vaivoin kääntyy, lakki niin syvällä, että se melkein korvien varassa lepää. Hän seisoo pihamaalla varhaisena, kylmänä elokuun aamuna, kun hieno kuura kattaa rappusia ja portaita ja kattoja, kun usva nousee tyyneltä järveltä ja rantaniitylle leviää, kun palokärki huutaa petäjikössä tuvan takana ja sillalta kuuluu varhaisen matkamiehen hevosen kavioiden kopse.
Liiterin edessä ovat jo matkarattaat, täyteen sälytettyinä eväskirstuja, matkalaukkuja ja hevosen ruokaa. Renki antaa rattaille vielä viimeisen voitelun. Paksu, koivuinen tanko on työnnetty akselin alle, ja sitä kannattaa laudanpää, niin että pyörän voi ottaa irti ja voidella karan, jonka tehtyä se pannaan muutamia kertoja kiertämään, kunnes maahan laskettuna tupsahtaa pehmeään hiekkaan.
Matti katsahtaa päin ja kysäisee:
—Nytkö sitä viedään kouluun?
—No nyt!
—Miksikä sitä koulitaan?
—Papiksi.