—Sinulla on aina ne aatteesi! Tee, niinkuin tahdot. Mutta juuri sen vuoksi minä pidän sinusta niin paljon, sinä komea poika!
—Istu sitten tähän … minähän tuskin erotan sinua sieltä purjeen suojasta.
—Minä panen mieluummin pitkäkseni tähän ja nojaan pääni polveesi…
Ja hetken kuluttua:
—Onko se siis aivan totta, mitä olet sanonut, että pidit minusta heti kohta, kun minut näit?
—On, niinkuin sanoin, että pidin sinusta jo ennenkuin sinut näinkään.
—Se on minusta sentähden niin merkillistä, että minullakin on sama tunne.
Se oli pääsävelenä kaikissa heidän keskusteluissaan, se, kuinka he ikäänkuin olivat aavistaneet kautta koko elämänsä, että he kiertelevät toistensa ympärillä, että piiri yhä pienenee, ettei tarvitse muuta kuin että heidän tiensä kerran maailmassa käyvät ristiin, niin he heti paikalla tuntevat toinen toisensa omikseen.
—Ja kohta kun minä sinut näin,—sanoi hän, joka oli perässä, sille, joka päätään hänen polveensa nojasi—kohta maihin astuttuani ja tultuani kylpyhuoneen verannalle olin minä selvillä itsestäni … ja minä olin vakuutettu, ettei voisi olla sitä sidettä, jota en olisi ollut valmis katkaisemaan ottaakseni sinut omakseni.
—Sinä teitkin kaikenlaisia tuhmuuksia jo tuttavuutemme ensi päivästä alkaen. Aivan omin lupisi anastit sen herran paikan, joka istui vastapäätä minua yhteisessä ruokapöydässä. Kerran päästyäsi seuraani et siitä eronnut koko siksi päiväksi, etkä seuraavaksikaan. Vaikea oli haihduttaa sinua yöksikään luotaan. Laiminlöit kaikki sopivaisuuden vaatimukset, veit minut pitkille kahdenkeskisille kävelyille, vaadit minua purjehtimaan ja nousemaan maihin autioille saarille…