—Kuinka täällä on vapaata ja suurta! Kuinka kaikki äskeiset epäilykseni ja aavistuksen tuntuvat tyhjiltä ja lapsellisilta!… Onhan aivan joutavaa, että niitä edes ajattelee … tuntuu kuin voisi halveksia kaikkea, asettua yläpuolelle kaiken…
—Niin se aina tuntuu täällä loitolla, mutta kun taas käännymme maihin, lähenemme rantoja ja tunnemme maan tuoksun, meidän selkärankamme ikäänkuin pehmenee, tahtoo veltostua, ja me kietoudumme kuin tuhansiin pieniin rihmoihin, jotka eivät salli meidän paikalta liikahtaa.
He olivat tulleet jo niin kauas ulos merelle, että oli aika kääntyä. Ja kun hän oli ohjannut venheensä ylös tuuleen ja saanut sen käännettyään purjeet taas paikoilleen kiinnitetyksi, virkkoi hän:
—Sen saat kokea, niin pian kuin olemme purjehtineet kaupungin salmesta sisään … saat ehkä jo tänä iltana.
—Vaan mikä pakko meidän on sinne palata … ei ainakaan vielä tänään!
—Tahdotko siis todellakin jäädä yöksi tänne, kahden kesken kanssani?
—Tahdon…
—Me laskemme tuon saaren suojaan, nousemme maihin, teemme tulen, laitamme illallisen … ensimmäisen yhteisen ateriamme … ja palaamme vasta huomenna.
—Sen me teemme! Voi, voi, sen me teemme!
Hetken kuluttua he olivat saavuttaneet saaren, korkean, kallioisen saaren, jossa ei kasvanut ainoatakaan puuta, mutta jonka pienessä satamassa oli täydellinen suoja kaikilta tuulilta. Venhe juoksi rantaan saakka, aivan kiinni sileäksi hiottuun, matalaan kallioon, he laskivat purjeensa alas, nousivat maihin ja lähtivät tarkastamaan saarta.