—Sill' on hyvät merkit … hyvät merkit! kehuskeli räätäli.
—Millään siinä on sen elättäjätä … hyvä kun itsensä ruokkisi! kantelivat akat selän takana.
Ja huonolta se näyttikin, sillä räätäli oli harvoin itse ruokkimassa. Maitoa se ei saanut nähdäkään muuta kuin minkä talon lapset joskus antoivat omasta osastaan ja minkä hän itse sai kissanpoikain kupista varastetuksi. Mutta niin pian kuin hän vähänkään kykeni marrimaan, oli hän näiden molempain, lasten ja kissanpoikain, kiusattavana ja kasvatettavana. Lapset retuuttivat häntä hoikan mahan alta, kiskoivat hännästä ja uittivat huvikseen lammessa; kissanpojat yhdessä äitinsä kanssa läimäyttelivät korville ja syljeksivät silmille. Muu talonväki häntä potkiskeli ja sadatteli, kun hän alinomaa ja varsinkin juuri yön aikaan pyrki vähän väliä pihalle, ja kun sinne pääsi, niin vikisi ja kiljui kohta taas oven takana takaisin pirttiin. Ainoastaan silloin oli hänen hyvä olla, kun räätäli itse sattui kotiin. Silloin sai hän leipäpurua ja lämmintä maitoa minkä jaksoi latkia, ja makuusijansa oli hänellä kamarissa räätälin jalkopohjissa. Mutta siitä oppi hän sille pahalle tavalle, että kylässä käydessään juoksi suoraa päätä sängylle kaikkine likajalkoineen. Sillä kertaa sai hän kyllä selkäänsä, niin että ulina kuului ympäri kylää, mutta huomenna oli rangaistus jo unohtunut, kun kurittajakin oli poissa.
Hänen isäntänsä olisi kutsunut häntä pappilan koiran mukaan Kastoriksi, mutta muu maailma risti hänet Hulaksi, ja sille nimelle tottui hän parhaiten häntäänsä heiluttamaan. Se hänelle parhaiten sopikin. Sillä hän oli hoikkaruumiinen, pitkäkoipinen ja velttoselkäinen roikale. Se ynnä ruskea väri, kannukset, turpa ja sileä karva siinä muistuttivat isän näköä. Äidin perintöä olivat taas pienet silmät, pystykorvat ja tuuheavillainen häntä.
Vuosikkaana ei hänen lahjoistaan vielä muuta tiedetty, kuin että hän haukkui erottelematta kaikkea, mitä eteen sattui. Varikset, harakat, pikkulinnut, siat, vasikat—kaikki hänelle kelpasivat. Järven rannalla hän ui pitkin kaislikkoja vesilinnun poikueiden jälessä ja saattoi taas maihin noustuaan lähteä rantasipin perässä laukkaamaan, niin että lika roiskui metsään.
—Se on kaikkiruokainen tuo sinun koirasi, sanottiin räätälille ivaten.
—Elkäähän hätäilkö, vielä se kerran ihmeessä näyttää. Sille kunhan isä jumala ikää lisää, niin saattaa sillä kulkea metsällä sekä lintua että jänistä.
Ja räätälillä olikin vähän aihetta iloonsa, sillä jo samana syksynä kuultiin Hulan joskus jäniksen jälillä uikuttavan, ja hänet oli tavattu muiden koirain toverina oravaakin haukkumasta. Kylän puheina kerrottiin räätälille, että se oli muka kirkolla käydessään pappilan kanojakin häätyytellyt ja että oman kylän takamailta oli löydetty lampaanvuonan raato, johon Hulaa epäiltiin syylliseksi. Mutta räätäli kysyi: »Onko sen ollut näkijätä?»—ja kun ei sitä ollut, niin sanoi hän tiukasti, että »ei pidä sitten puhua!» Siltä varalta, että sen luonnossa kuitenkin olisi vähin lampomuksen vikaa, katsoi hän sentään jo ajoissa tarpeelliseksi ryhtyä varokeinoihin. Hula otettiin kiinni, kytkettiin lampokarsinan kynnykseen, ja koko katras ajettiin sitten siitä hänen ylitsensä. Ja varmemmaksi vakuudeksi pusketettiin häntä vielä pässilläkin.
—Kun olisi kutsua nuo variksetkin nokkimaan, niin herkeäisi se ehkä niitäkin ajamasta, ivasivat pahanilkiset.
—Antaa sen iloikseen ajaa, vaan ensi kesänä se nähdään! vastasi räätäli varmana elätistään.