Me uskomme valoon ja uskomme vapauteemme. Ja vaikkemme pitkiin aikoihin näkisikään sitä, mitä haemme, vaikkei päivämme pyörä meille korkeinta kunniaansa paljastaisikaan, vaikka se verhojen takana taas alkaisikin vyöryä piiloonsa päin, niin me tiedämme kuitenkin, että se on olemassa, että on niitä, jotka ovat sen nähneet kasvoista kasvoihin ja meille siitä näkemästään kertoneet. Ja me toivomme, että se ehkä kerran vielä meillekin uutimensa aukaisee, se valo, joka ainoastaan sinä päivänä esiintyy oikeassa valossaan.
Ja sentähden me, vaikkemme sitä viime vuonna olisi nähneetkään, toivomme näkevämme sen tänä vuonna. Ja vaikkemme tänäkään vuonna saisi toivettamme toteutumaan, emme uuvu ensi vuotta odottamasta. Meidän on nähtävä ihanteemme, aurinkomme, suurena, liikkumatonna, lämmittävänä seisomassa edessämme.
Nekin, jotka ehkä enää eivät mitään toivo ja joille juhannusyön aurinko on kuin ainaiseksi kadonnut ihanne, ne kuitenkin nekin nousevat vuorilleen muistelemaan niitä ihania aikoja, jolloin länsi oli maata lämmittänyt, etelätuuli leyhytellyt auerta ilmaan, haaveileva metsä kuvastunut tyyneen, leppoisaan laineeseen ja vuoden ihanin yö näyttänyt heille vuoden ihanimman aamuauringon.
TUULIEN KÄÄNTEISSÄ.
Hän istui majassaan meren saaressa ja katseli ulos ulapalle, katseli` päiviä, viikkoja ja kuukausia. Päivä valkeni ja itä tuuli, ilta pimeni ja itä tuuli ja sama itä tuuli yölläkin harmaalta, kostealta taivaalta. Laine kohosi ja vaipui kalliota vasten hänen majansa edustalla, aina yhtä korkeana, aina sama vaahto harjallaan, aina sama kohina seurassaan. Tuhuttaen satoi vettä, ei koskaan rakeita, ei koskaan suuria pisaroita.
Hän ikävystyi, hänen aatoksiaan uuvutti, hänen rintaansa raukaisi, ja hän huokasi hiljaisen toivomuksen, että tuuli kääntyisi länteen, että sade lakkaisi ja että taivas ja meri muuttaisivat muotonsa.
Luonto kuuli hänen huokauksensa, tuuli totteli hänen toivomustaan, ja tuli tyven ja ihana aamu. Päivä hajoitti pilvet, karit kiiltelivät sen paisteessa, saaret suorivat selkänsä ja kasvoivat kuin korkeammiksi. Puut näyttivät hienommilta, rantaset herttaisemmilta, ja yksitoikkoisen ranta-aallon kohina heikkeni heikkenemistään. Taivaalla ei enää ajelehtinut noita hätäisiä, aina samanmuotoisia pilvilaumoja, vaan siellä seisoskeli ja parveili kuin uusia haaveellisia olentoja, joilla näytti olevan salaperäiset tuumansa ja jotka kulkivat kuin omia kulkujaan välittämättä tuulesta, joka oli poissa. Merikin oli vapautettu ja kohotteli rintaansa tyynenä maininkina, mikä tuolla kaukana ulapalla kohahteli omia kohinoitaan, ja nosti kangastuksena korkeuteen etäisiä maita ja kaukaisia kukkuloita ja kirkkojen torneja.
Hän, joka istui majassaan meren saaressa, aavisteli jotain uutta olevan tulossa, jotain outoa olevan tekeillä, ja hän meni illalla levolle varmana siitä, että maailma on muuttuva ja että hän huomenna näkee joko myrskyn raivoavan tai uusien ihanain ilmojen alkavan.
Mutta kun hän aamulla herättyään astui ulos, ei siellä myrskynnyt eikä ilma ollut ihanakaan. Länsi tuuli tänään niinkuin itä ennen, ei satanut, mutta ei paistanut päiväkään. Laine loiski kivisellä rannalla, nousi ja laski aina samalla tavalla kohisten, pilvet pakenivat tahdottomina taivaalla, ja maisema ja meri olivat arkiasussaan. Mutta kun hän ajatteli syyn olevan siinä, että tuuli oli kääntynyt länteen, lausui hän hiljaisen huokauksen, että se vielä kerran kääntyisi, että länsi lakkaisi ja ilma alkaisi etelästä virrata.
Hänen tahtonsa tapahtuu. Suuria, mustia pilviä alkaa kokoontua auringon alle. Meri milloin mustenee, milloin lentää maisema kullan kiiltäväksi, ja uusia ilmiöitä ennustava kohina kuuluu taas kaukaa ulapalta. Samassa soi outoja ääniä, kaukana salamoi, ja silloin tällöin pamahtaa, niinkuin kävisi sota tuolla taivaanrannan takana. Pilvet joutuvat päällekkäin, painiskelevat korkeudessa ja putoavat alas mereen. Aurinko laskee illalla veriseen ruskoon, laivat hakevat satamaa, ja myrskylinnut lentävät huutaen ulapalla. Ihastuneena istuu hän saaressa eteläisimmän niemen kärjessä ja on varma siitä, että se odotettu ja uusi on yöllä ilmestyvä.