Me itse, me emme koskaan tekisi sillä tavalla! Ja niin on meillä ollut siveellisen periaatteen varustus edessämme, ja sen takaa on meidän ollut niin mukava pommittaa muita.
Ei tarvitse kuitenkaan muuta kuin talven mennä ja kesän tulla, niin hiivimme me takaportin kautta kentälle ja meistä on tullut kenties pahempia petoja kuin on yksikään nelijalkaisista veljistämme. Meistä on tullut »ihmispetoja.» Perimämme luonto ei näytä karvaisten esi-isiemme raaoista taipumuksista vielä menettäneen kaikkein raaimpiakaan. Meidän täytyy tyydyttää herännyttä himoamme: »surmata huviksemme.»
* * * * *
Heinäkuun 15 p:nä kutakin vuotta tapahtuu meissä niin täydellinen muutos, että emme itsekään enää tunne itseämme samoiksi sivistyneiksi, hienotunteisiksi jumalankuviksi, joiksi itseämme talven kuluessa kuvittelimme. Me alamme metsästää, vähintäkään selkoa tekemättä siitä ristiriitaisuudesta, josta voisivat meitä syyttää sorsat, telkät ja haapanat, jos ne kurjat osaisivat puhua meille ymmärrettävää kieltä.
Meillä on pyssy tuossa seinällä, peuran sarviin ripustettuna. Kun alkaa surullisesti paistaa 14 päivän ilta-aurinko, niin ajautuu sisäämme outo hengetär. Meille tulee kuumeentapainen kiire valmistautua kuin johonkin juhlaan. Otamme aseen seinältä, tarkastamme sitä huolellisesti, naputamme lukkoja, vedämme ja laskemme hanaa, tähtäilemme kukkoa pihamaalla, portin pylvästä ja tuuliviiriä riu'un nenässä: hiomme kuin kissa kynsiämme. Otsa hiessä lataamme patruunia pitkän patterin eteemme pöydälle. Pukeudumme vihreään metsästystakkiin ja vedämme jalkaamme metsästystä varten tehdyt saappaat.—Koira on sidottuna sängyn jalkaan. Se loikoo lattialla, seuraa silmillään jokaista liikettämme, viuhtoo häntäänsä ja vikisee innosta. Me emme malta kulkea ohitse sitä taputtamatta: »Musti … onko se Musti … voi Musti-miestä…» Mielemme herahtaa niin hyväksi. Meillä on siinä olento, joka ymmärtää meidät paremmin kuin oma vaimomme; joka iloitsee ilomme; joka tuntee samalla tavalla kuin mekin.
Se on sillä hetkellä ainoa ystävämme, hengenheimolaisemme … me olemme kuin yhtä rotua. Eikä se kumma olekaan, sillä meitä yhdistää sama intohimo, into »surmata huviksemme.»
On meillä sentään vielä eräs toinenkin ystävä. Se on toisella kymmenellä oleva poikamme. Hän on pyytänyt saada tulla mukaan »lintuja ampumaan.» Hän on ihan haltioissaan. Hän on laittanut venheen valmiiksi, hän jo odottaa rannassa ja hän käy vähän väliä kiirehtimässä.
Tukeva illallinen lämmittää suloisesti vatsassa. Nenän alla savuaa hieno sporttisikari, joita muulloin poltetaan ainoastaan sunnuntaina päivällisen päälle. Isä istuu perässä, poika on kokassa polvillaan ja Musti keskellä venhettä.
Kesäinen ilta on huumaavan kaunis. Metsämiehellä on aina silmää sillekin, ja meloskellessaan ruohikkorantoja pitkin hän viheltelee ja hyräilee itsekseen. Mutta vielä ei ole aika käsissä. Rauhoitusaika kestää klo 12:een yöllä. Tuossa tosin ui sorsapoikue kaislikkoniemestä toiseen. Emä edellä ja pojat perässä. Tyyneen veteen vetäytyy hieno, puhtoinen viiru, rinnakkain liukuvien lintujen tiessä. Mutta te saatte mennä rauhassa. Oikea urheilija tunnustaa aina lain pyhyyden. Hän ei aloita ampumistaan, ennenkuin kello on kaksitoista. Jos hän sen tekisi, häpeisi hän omantuntonsa edessä. Hän teroittaa sitä perilliselleenkin. Selittää, että se on periaatteen kannalta väärin. Ainoastaan kurja sala-ampuja talonpoika sen voi tehdä, mutta ei todellinen gentlemanni, joka sitä paitsi ei harjoita metsästämistä elinkeinona, ainoastaan— huvikseen.
Mutta kun odotettu hetki on lyönyt, ei ole enää mikään aate estämässä. Musti lasketaan maihin, poika asettuu perään ja isä nousee kokkatuhdolle seisomaan. Hänellä on lasit nenällä, pyssy kainalossa ja silmäkulmat kireellä.