Se on pikkuinen sänkipoika, se potkii vähän aikaa sylissä, rauhoittuu sitten ja vetää korvansa selkää pitkin luimuun.
—Mitä tälle nyt tehdään? Viedäänkö elävänä pihaan?
—Päästetään irti ja ammutaan!
Ehdotus hyväksytään yksimielisin innoin. Asetumme yhteen riviin, pyssyt ojona.
Yksi kiikuttaa häntä selkäkarvoista maan tasalla ja komentaa:
—Valmiit! Yks … kaks … kolme!
Tuntien maata jalkojensa alla pinkaisee jänis kuin nuoli jousesta metsään päin. Neljästä piipusta kuuluu vain yksi ainoa pamaus, ja kun savu selviää, on jäniksestä vain riekaleita jälellä. Se ei värähdäkään.
Nyt me emme enää kiroile emmekä ole suutuksissa. Olemme rauhoittuneet ja tyyntyneet, sillä mehän olimme kuitenkin voittaneet.
Isoäänisesti jutellen kävelemme sotatantereemme kautta saaren toisessa päässä olevaan taloon, jossa meidät otetaan sankareina vastaan ja jossa syömme voimakkaan aterian säestäen illan kuluksi metsästysjuttujamme kahvilla ja konjakilla.