Heillä oli Homeros, ja meillä on Kalevala! Mutta meidän sankarimme taistelivat suuremman asian puolesta kuin heidän! Agamemnon, Menelaos ja Akilles taistelivat ryöstetyn naisen puolesta, mutta Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen taistelivat ryöstetyn Sammon. Nuo valloittivat kaupungin ja hävittivät sen, nämä vapauttivat valon Pohjolan kivimäestä. Nuo käyttivät miekkaa, nämä sanan voimaa!
Ja sanan voimalla me kerran vielä mekin maailman valloitamme!
Kreikkalaisten mahtavuus ei ollut ainoastaan heidän sotaisissa urotöissään, vaan vielä enemmän heidän taiteessaan, heidän kirjallisuudessaan, heidän henkisessä suuruudessaan!
Ja niissä olisi oleva meidänkin!
Suomenkieli on voimakas ja miehekäs ja kaikumaan kirkas niinkuin kreikankin kieli! Ja sen avulla me luomme kirjallisuuden, joka on tunkeva tieltään kaikki muut, me luomme suomalaisen sivistyksen, uuden uutukaisen kulttuurin, joka on voittava nuo vanhat ja kuluneet. Me levitämme aatteemme kauas länteen, me läpitungemme kaikki kansat, meidän katsantotapamme vaikuttavat uskontoihin, ja kielemme perusteella syntyy uusia kieliä. Vanha maailma on kuihtumaisillaan, se tarvitsee uudistusta ja puhdistusta, se on kaavoihinsa kangistumaisillaan. Me suomalaiset, me keksimme uudet muodot ja puhallamme niihin uuden hengen. Ja sen teemme muinaisuutemme perustuksella, Kalevalan ja Kantelettaren. Meidän maamme muuttuu yhtymäpaikaksi idän ja lännen välillä, se rikastuu ja varttuu, kaupunkeja kohoo kaupunkien viereen, vuorien huipuille rakennetaan palatseja ja niemien neniin pystytetään kuvapatsaita kansallisille sankareille. Tästä meidän kaupungistamme syntyy kaiken henkisen elämän keskipiste, sillä täältähän ensin kajahti Snellmanin herättävä ääni, ja vuosittain täällä pannaan toimeen nuo »puijolaiset leikit», niinkuin kreikkalaisilla oli ennen »olympolaiset.»
Ja vaikka me sitten joskus vuosisatain kuluttua kansana loppuun elettyämme heikontuisimmekin ja sortuisimme voimakkaampien tieltä, vaikka ajaisivatkin ylitsemme roomalaisten sotavaunut, ja turkkilaisten puolikuu kohotettaisiin kirkkojemme harjalle, niin olisimmehan sittenkin olleet se kansa, joka oli maailman maustanut ja jonka keksimiin kuoseihin valloittajammekin pukeutuivat.
Näin me olimme historiamme käsittäneet, näin me haaveksimme hehkuvin poskin ja uskoimme mielikuvituksemme varmasti toteutuviksi.
Ja tuota suurta työtä alkamaan, siihen olimme osaltamme mekin kutsutut. Ja me kasvoimme omissa silmissämme suuriksi sankareiksi, olimme kuin seisovinamme Ateenan torilla ja heitimme huolettomalla liikkeellä olemattoman toogan hartioillemme, lähtien ylennetyin mielin palaamaan takaisin kaupunkiin.
En muista, kuinka kauan kesti tätä hurmausta ja milloin kynät haaveitten siivistä alkoivat karista. Ne luultavasti nyittiin yksitellen irti, ja kun ei uusiakaan sijaan kasvanut, niin lienemme hiljalleen laskeutuneet maan pinnalle.
Isänmaan onni ja sen loistava tulevaisuus ne himmenivät, eikä meistä kenestäkään tullut suuria sankareja, niinkuin lasna ollessamme olimme uskoneet.