—Minne lähti?
—Tänne lähti, yli vesien tullakseen.
—Oliko ison riistan nuolet vai pienen?
—Kaiken riistan oli aseet: orava ja lintunuolet, hirvinuolet, karhukeihäät, kaikki on varustellut, kaikkea pyytää.
—Kaikkia pyytää ja kaikki saakoon! huuhdahtivat neidot.
Aamu on koittanut ja koitto päiväksi valjennut. Ennen muita alkavat rusottaa Tapiovaaran huippuhongat, sitten luo yhä helottava taivas kuulakan ilman läpi hohteensa alempana oleviin metsäisiin mäkiin ja sieltä alas soihin ja järviin, jotka kierinä kiiluvat huurteisten salojen keskessä.
Hän on lähtenyt nuotioltaan tuolle puolen vesien ja kulkee yli silloitetun salmen Tapiolan mannerta kohti. Notkea on käyntinsä, solakka vartalo huojahtelee, hieno jää ulvahtelee jalan alla.
Ihmeissään katselee metsämies ihania erämaita, jotka hänen eteensä aukeavat. On hän joskus ennenkin näillä mailla kulkenut, näistä vesistä yli astunut, ei koskaan ole Metsola hänelle näihin pukuihin paneutunut. Vaarat palavat aamun tulessa kuin unessa aavistettu taikamaa, härmä puissa kimmeltelee, kuura maassa kiiltää, medelle haiskahtelee metsä, ja niin on kuin kantelet ilmassa soisivat. Jo ymmärtää hän Tapion taivuttaneensa, jo metsän Mielikin suosion saavuttaneensa.
Mustanaan ovat urpukoivut teiriä täynnä, ja ne odottavat kuin kypsät hedelmät puusta pudottajaansa.
Ei sitä niittynientä, ei sitä suosaareketta, josta ei jänön valkea turkki näreen juuresta paistaisi ja mustat silmät valkkaisi.