Satanaan juoksee oravaisia oksilla, eikä lakkaa halli haukkumasta, kerran vainun päähän päästyään.
Kuin koiria kylän kujilla hypähtelee repoja polkujen poikki—ja ammutaan; ja ajamatta kurahtaa ilveksiä puihin—ja pudotetaan!
Sataisena keikkuu saalis hänen ympärillään, tuhantisena Tapion karja.
Posket palaen, silmät terävinä tähystellen ja jousi aina jänteessä ja jänteet aina joustavina vaeltaa hän, ihastellen uusia saaliita ja uusia maita, jotka saalista antavat, mutta eniten ihastellen omaa kätensä kantavuutta, oman silmänsä tarkkuutta ja oman onnensa antia. Ei ole miestä metsän kävijätä hänen vertaistaan, ei toista, joka tietäisi, niinkuin hän, missä on salo saalihisin, missä maa eräisin etsittävä.
Sillä hän ei näe, että kauniina kaarena kulkee hänen kahdenpuolensa Tapion tyttärien jono, ajaen riistaa hänen eteensä ja estäen sitä pois pakenemasta. Pihlajaisilla virvoillaan ohjaavat Metsolan paimenet karjaansa, ja mikä ei viittauksista välitä, sille ilmaa soittavat, ja mikä ei siitä säikähdä, sitä selkään sipaisevat. Ei hän tiedä, että Tapio ja Mielikki kukin kuusensa alla Tuomivaaran rinteellä istuen hänen kulkuansa seuraavat ja sinipiikain ajoa ohjaavat ja lähettävät närhinsä neitosille sanaa viemään, että tietäisivät, missä jousimies menee ja minne heidän on saalista hänen eteensä ajettava. Ei hän ajattele muuta, kuin miten saisi uutta otetuksi ja miten saaliskokonsa yhä suuremmaksi kasvamaan. Ei ajattele antajan kiitosta eikä haltiain hyvitystä.
Itseensä tyytyväisenä on hän istuutunut ahon keskelle vastapäätä Tuomivaaraa saalistaan lukemaan, joka jo alkaa hartioita painaa. Uupunut hän on, mutta yhä pitäisi mieli enempää saamaan, jos vain jaksaisi kotiin kantaa. Mutta liian kaukana on majansa hänen tänne saakka säiliötä tehdäkseen. Ja hän päättää, oravansa, jänönsä, kettunsa ja ilveksensä nyljettyään, lähteä pois, toiste taas palatakseen.
Mutta sill'aikaa kun hän näitä toimii ja hyvillä mielin hyräilee, lähestyvät metsänneidot ahoa, piiriään pienennellen. Ei kukaan ole saanut häntä nähdäkseen, mutta oudosti sykähtää heidän sydämensä, kun kuulevat hänen askelensa, ja kummasti vihlaisee rinnassa, kun hän koiraansa viheltää. Liikahdus kulkee läpi koko heidän jononsa, kun jousi helähtää ja nuoli vinkuen lentää, kiinni he sitä kilvan lennosta tavoittavat säilyttääkseen sen Suuren Jousimiehen muistona Tapiolan tyttöaitoissa, jonne metsämiesten kaikki kadonneet nuolet joutuvat… Mutta nyt on rohkea, hillitön halu heidän rintansa täyttänyt saada nähdä hänet ja hänelle näyttäytyä. Tuossa hän on lähellä, ei ole kuin näreikkö välissä, näreikkö tosin tuuhea, mutta matala… Hän kuuluu haastelevan hallilleen … jo nousevat he varpailleen … ja kaulojansa kurkottavat… Silloin kuuluu kaukaa huuto ylhäällä ilmassa, Tapion varoitus tyttärilleen, ja pelästyneenä parvena pyrähtää tyttärien lauma lentoon, ja ilmassa on hetken aikaa havina niinkuin lintujen lentäessä, kunnes se heikkenemistään heikkenee ja tyttäret kyyhkysparvena kokoontuvat Tapiovaaran rinteelle.
Alakuloiseksi käy taas impien mieli. Eivät saaneetkaan nähdä, eivät näyttäytyä hänelle, jota jokainen sydämessään lempii.—Ei hän huoli meistä, ei meitä ajattele, ei meitä muista, ei aavistanutkaan lähellä olevamme, ei lähtöämme kuullut eikä edes silmiään nostanut. Pois laittautuu tuolla lähtemään, ei koskaan enää ehkä tule takaisin tänne, ja jos tuleekin, muuanne on Tapio meidät jo ehkä vienyt. Ja yhä murheellisempi on impien mieli niinkuin illastuvan auringon, joka jo mailleen painuu.
—Kun saisimme edes huomiseksi jäämään!
—Hirven hänen eteensä lähetämme!