Tyttö kääntyi mennäkseen, itkunsa niellen.
—Maltahan. Hylkäsikö sinut joku? Etkö saanut, lapsi, ketä halusit?
—En ole konsa ketänä muuta halunnut kuin sinua.
—Olihan tanhua tuolla täynnä soreita, nuoria.
—Ovat rähjiä rinnallasi muut.
Kauko seisoi suorana vaappuvassa venheessään, kädessä mela, selkä oienneena, ryhti kuin nuorena ennen—kuin sankarin suuren—tunsi sen itsekin—silmä hellänä, vaikka ääni vielä tylyksi tekeytyen:
—Syytät minua, jos sinut jätän.
—Lähden, konsa käsket.
Ei ole ihmisten lapsia tuo, metsänhaltijan verta mitä lienee tuommoinen tyttö!
—Tullet, kun tahtonet, sinipiika!