—Saanko! riemahti sininen tyttö, niin että raikahtivat tyynet rannat.
* * * * *
Vieri vuosi, vieri toinen, niin vuotena kolmantena lasketteli ulapalta myötätuulta pursi Saaren merellisen rantaan, kokassa lehtipurje, purjeen alla poikanen tuhdolla, kähärätukka, perässä melalla viilettäen sininen tyttö.
Riensivät rantaan saaren naiset.
—Sen sait, jota hait! pilkkasivat.
—Sen! sanoi sininen tyttö, äänessä iloinen uhma.
—Hyväkin lienee, jos isäänsä lienee.
—Sen mainetta kerran vielä maailma laulaa!
KUKITETTU.
Ulkona on häikäisevän kirkas kuutamoinen yo. Jäätyneistä ikkunoista kuumottaa hovin talliin himmeä, varjoton valo. Siellä vallitsee parhaillaan lyhyen sydänyöhetken hiljaisuus. Sen väki on asettunut levolle, ilta-appeet on syöty, rouskutus on laannut. Joskus vain kilahtaa ruuhen laitaan rautaisen marhaminnan varsi. Varsain karsinassa kahahtavat silloin tällöin vuodeoljet oikenevien koipien alla. Kuuluu huokauksia sieltä täältä pilttuista, toisaalta syöttilään tyytyväinen hyvänvoinnin puuskaus, toisaalta uupumuksen ja puutumuksen vähän valittava huoahdus työhevosen rinnasta. Muu talli on levolla, vanha Pekka yksin seisoo—täytyy seisoa—pilttuussaan äärimmäisessä nurkassa.