Pekka seisoo aina—täytyy seisoa—yöt päivät. On jo aikaa, kuinka paljon lieneekään, siitä kun viimeksi pani—kun voi panna—pitkäkseen, kesällä milloin lienee ollut, sulan, pehmeän maan aikana. Pakottaa jalkoja, niinkuin niitä aina on pakottanut, kuinka kauan lieneekään, niin kauan kuin muistaa … liikkeellä ollessa, seisoessa yhdessä kohden, särkee kaikkia yht'aikaa, ei yhtä enemmän kuin toistakaan, ei erittäin kovasti, mutta aina ja tasaisesti, sitä säännöllistä, hiljaista jomotusta.
»Tulisin minä sentään vielä jaloistani toimeen, kun vain kävisi syönti.»
Vaan ei tahdo enää saada kovempaa rehua rouhituksi, ja kaurat luiskahtelevat hampaissa, pyörähtelevät kokonaisina kurkusta alas, mikä ei suollu suupieliin ja siitä maahan. »Kun tulisi kesä, että saisi tuoretta, joka sulaa itsestään suussa … ja kun saisi kerran sokeria vielä. Se punakintainen tyttö syöttelee vain noita varsojaan. Ei minun varsuudessani varsat sokeria saaneet.»
Pekka miettii, niinkuin vanhat usein miettivät, varsinkin valoisina öinä, puoleksi valveilla, puoleksi torkkuen, nähden näkyjä äskeisistä ja etäisistä, muistellen eilisiä ja kaikkein kaukaisimpienkin aikain takaisia.
»Olihan se häpeä, olihan se häpeä semmoinen, ettei sitä ennen ole vielä tapahtunut. Enhän minä milloinkaan ole ollut mikään hyvä hevonen, en juoksija enkä vetäjä, mutta oli se kuitenkin häpeä.»
Olihan Pekalle jo hänen pitkän elämänsä aikana sattunut kaikenlaista, oli häpeitä isojakin, voimattomuuden ja vanhuuden, mutta ei tätä ennen, että olisi jäänyt pantu kuorma tielle. Hän oli kaatunut polvilleen, siitä kyljelleen, oli täytynyt riisua, eikä sittenkään ollut päässyt omin voimin jaloilleen. Kuorman olivat miehet jakaneet toisten rekiin.
»Oli se häpeä. Olisi antanut minun huoata hiukan ja muiden mennä edeltä. Ei olisi pitänyt sen halkokuorman kanssa pyrkiä suoraan ylös; enkähän minä olisikaan, jos sain ensin hiukan puhaltaa törmän alla. Ei pidä enää polvet. Kengissä ei ollut vikaa… Johan nyt, kun miesten piti kangella kammeta seisoalleen.»
Häntä raukaisi, pää vaipui alas, silmät painuivat hetkeksi kiinni.
Yht'äkkiä oli kuuluvinaan pamaus, niinkuin olisi kivi katosta pudonnut. Pekan pää pöllähti pystyyn ja kaviot kopaisivat siltaan. Rotta oli hypännyt häkistä ruuheen.
»Aina sinä tungettelet siihen minun eteeni! Etkö sinä uskalla muiden eteen?… Ole hänessä… Tai mitä sinä siinä? Mene muuanne!»