Hän hotaisi eläintä turvallaan ja luimisti. Rotta loittoni, vartoi vähän, livahti sitten takaisin kauran tähteille ja sai jäädä.
»Olisi se saattanut vajuuttaa kuormaa. Mutta tiesi hänet, jos sittenkään olisin jaksanut. Mahdoin malttaa mieleni enkä rientää toisten kilvalla, mahdoin malttaa, vaikka löikin. Mikä meillä aina lienee kiihko rientää suotta toistemme edelle ja toistemme tieltä, vaikkei käskettäisikään… Ja vaikka käskettäisiinkin. Onko mikä pakko? Vaan kuta raskaampi kuorma, sitä suuremmalla ryskeellä mennään. Ei meistä koskaan toinen toistaan odota. Vaikka siihen sortukoon. Ei oma parikaan odota, vaikka kurkku kuristukoon siltä, joka kaatuu. Olisi parempi, kun odottaisivat, niin vanhatkin pysyisivät perässä. Emä, se odotti aina, kääntyi katsomaan ja hörhötti luokseen. Kun uuvutti tai laiskutti, asetuit vain eteen, niin pysähtyi.»
Pekka näki yht'äkkiä lämpimän, paisteisen ahon rinteen, jossa hän loikoi jalat ojoina emänsä vieressä, pitkänään auringossa, torpan haassa. Kohta aidan takana oli pihamaa ja penikkakoira, joka siellä terhenti.
Sinne ei päässyt, mutta sieltä tulivat turpaa silittämään ja selkää ruopottelemaan. Kun satoi, toi emä yöksi kujaan olkiselle tilalle. Kujan katto ropisi, ja joskus leimahteli taivas tulta ja jyrähteli. Emä seisoi liikkumatonna ja vavahteli.
Pekka muisti toisen kesänsä synnyinseudullaan.
»Karkailtiin kankaita pitkin kilpaa toisten varsain kanssa. Minulla vain oli tiuku kaulassa, muilla ei. Kaikki jäivät jäljelle. Ei silloin jalat pettäneet. Lintuina ojain yli lennettiin.»
Pekka näki ensimmäisen rekensä, hienoaisaisen, suuren kelkan. Pyrynä laskettiin jäätä pitkin, kaula tiukuja täynnä. »Ei silloin ummet estelleet. Se syötti parasta, mitä sai, hipleimmät heinät, antoi leipää kädestään kiitokseksi hyvästä kyydistä, harjasi monesti päivässä.—En ole häntä sen koommin nähnyt.»
Pekalla oli kaikki kulkemansa tiet mielessään, hän muisti joka kiven, joka puun, jokaisen tienkäänteen, kuulemansa äänet, ystävälliset tai äyskäisevät, vastaantulijat, koirat, tien tuoksun: milloin kesäisen lämpimän törmän, milloin notkon, kostean ja kylmän. Umpisilmässä, yölläkin hän tiesi osaavansa sinne, missä oli kerran käynyt. Sitä vain ei muistanut, missä oli ollut hänen syntymäpaikkansa ja miten oli joutunut sieltä pois. Tämän vain siitä muisti:
On pakkasaamu, poika tulee päre kädessä talliin, panee valjaat selkään, vie ulos ja valjastaa. Piha on täynnä hevosia ja rekiä, kulkuset kilisee ja hevoset hirnuu ja hyppii kahdelle jalalle. Hän hyppii ja hirnuu mukana. Ne lähtevät ajamaan pitkänä jonona karaten järviä, soita, metsäteitä ja mäkiä. Missä mennään, minne tullaan, sitä ei ole aika ajatella. Hän tahtoisi olla kaikista edellä, mutta kuta pikemmin hän polkee, sitä pikemmin pakenee edellä oleva… Illalla paistaa tulia suuren järven takana. Kun tullaan sinne, mistä ne näkyvät, on siellä leveitä teitä ristiin rastiin, suuria tulia ja taloja, kaikki yhdennäköisiä… Hän seisoo vieraassa tallissa vierasten hevosten kanssa, nostaa turpaansa pilttuun laidan yli, tavotellen emää hyväilläkseen: sieltä vinkaisee outo ääni, ja vihainen hammas näykkäisee huuleen.
Jää on huomenna mustanaan hevosta ja miestä. Hirnuvat, huutavat ja hihkuvat. Se oma poika istuu reen laidalla, toinen jalka ulkona, sokottelee ja viheltelee, välistä nousee taputtelemaan kaulaa. Muuan vieras mies tulee aukomaan suuta, kopeloi jalkoja, mittailee lautasta ja selkää, nostaa häntää. Käy poikaa kaulaan, puhuu sen korvaan, ojentaa kättä. Poika kohauttaa olkapäitään ja lähtee ajamaan pois. Toinen vieras mies hyppää rekeen. Ajetaan pois muiden keskestä, kierretään jäällä, palataan taas takaisin. Taas käy se kaulaan, ojentaa kättä, ja nyt poika iskee vastaan. Vieras repäisee rinnuksen, auki, karistaa suitset päästä, jättää vain päitset. Poika sitoo rekensä aisat yhteen ja alkaa mennä, sitä takaa työntäen. Vieras mies panee uudet suitset suuhun, sitoo ne jonkin reen perään, istuu itse rekeen, jonka edessä on suuri, pitkäkoipinen koni. Pekka koettaa pysähtyä ja panna vastaan, saa takaa iskun piiskasta, ja täytyy rientää perästä pää sojona.