»Se oli iso, punanaamainen mies, ärhäkkä-ääninen, sen henki haisi toiselle kuin oman pojan. Kaksi päivää perässään juoksutti, mutta hyvästi yöpaikoissa hoiti. Ensin antoi heiniä, sitten vasta vettä. Harjasi ja pyyhki ja peitti nahkasilla. Hyvin hoiti kotonaankin, suuressa talossa. Mutta kuritti kanssa. Ei milloinkaan taputellut eikä sokotellut. Oli emoa ikävä. Luulin jokaista ruskeata tammaa emoksi. Missä lienee emo nyt? En löytäisi kotinakaan, vaikka irti pääsisinkin… Se punanaamainen juoksutti nuorassa pihamaata niin, että olin siihen pyörtyä. Ja ajoi jäätä aina yhtä ympyrää. Sitten ei enää juoksuttanutkaan. Muut ajoivat edelle. Pitempiaikaiset jätättivät. Vaikka ovathan ne jätättäneet lyhytjalkaisetkin. Kaikki ovat aina menneet minusta edelle. Ja kaikki ovat pyrkineet, paitsi emo. Se punanaamainen ei sitten enää pannutkaan juoksuvaljaita selkään. Toi toisen varsan, josta teki juoksijan. Minusta teki työhevosen.»
Mutta sitä ennen oli tapahtunut jotakin, jota Pekka ei koskaan käsittänyt, mitä se oli ja miksi se oli tapahtunut, vaan jota hän ei koskaan unohtanut mielestään. Se oli aina ruumiissa, niinkuin jalkojen pakotus, niinkuin väsymys, niinkuin nälkä ja jano. Se tapahtui sen ison, punanaamaisen talossa. Silloin kun se kiilusilmäinen mies kiersi köyden jalkoihin ja kaatoi pellolle tallin taa. Oli, niinkuin olisi pistänyt tulisen raudan ruumiin läpi.
»Kun paranin, pani työhön. Kesät auraa ja äestä, talvet kuormia. En heitä kaikkia jaksaisi ajatella, jos osaisin olla ajattelematta. Tuopi eteen kaikki, kun pääsee purkautumaan.»
Ja kun Pekkaa näin valvotti, niin purki eteen kaiken: joka miehen, joka häntä oli ajanut, joka talon, jossa oli käynyt, jokaisen piiskansivalluksen, jonka oli saanut, sitä useamman, kuta kankeammaksi oli tullut ja kuta vaikeampi oli päästä tieltä pois.
»Kun voisi laskeutua pitkäkseen ja nukahtaa. Kun tulisi vielä kerran kesä, että saisi paneutua pehmoiselle, aurinkoiselle aholle, kaula suorana, milloin selkä päin lämmintä, milloin vatsa. Mutta kai ne pian taas tulisivat potkimaan työhön. Kun saisi kerran koko kesän ajelehtia laitumella, varsain toverina.»
Viimein sai Pekka hiukan unen päästä kiinni. Hän torkahti, vaikkei nukkunutkaan. Pää vaipui yhä alemma, huuli venyi yhä pitemmäksi. Hän lepäsi hetken, tuntematta ainaista jomotusta. Etäiset asiat jättivät hänet hetkeksi rauhaan, vaikka hän näki ja kuulikin lähellä olevat. Rotalle oli ilmaantunut toveri ruuheen. Ne vikisivät ja tappelivat. Kuu meni tuon tuostakin pilveen, selviten taas. Tuntui rupeavan tuulemaan. »Huomenna on kai pyry ja sitkeä keli. Olkoon.»
Juuri kun Pekka oli päässyt torkahtamaan, tuli tallimies kolistellen sisään ja tallissa ruvettiin heräämään ja nousemaan. Päristellen ja pudistellen kävivät hevoset aamiaiseensa kiinni, riuhtoen heinätukkoja häkeistään kuin kilvalla, niin että puolapuut soivat; kuin uhalla, niinkuin olisivat pelänneet, että toinen ne edestä riistää.
»Älä siinä taas luimistele, Rusko! Milloinka minä olen sinun eväillesi pyrkinyt? Aina olet saanut oman osasi ja minunkin, milloin on valjaissa syöty.»
Pekkakin koetti puraista, mutta ei katkennut karkea kylvyheinä. Toisilta katkesivat kuin silppuraudan alla. Tallimies alkoi ajaa lantaa ränniin ja luukusta ulos. »Ka, ei sinun tarvitse minua lapiolla kintuille, vaikka olenkin muita huonompi.—'Syö!'—Syön, jos tahdon tai olen syömättä. '… luimistele!'—mutta sinulle minä aina luimistelen. Sinä olet raaka mies, vanhoja kaikkia vaivaat ja nuoria ruopottelet. Häklällä vähän hotaiset, et minua milloinkaan oikein harjaa, arimpia paikkoja revit, vaikka vanhan nahka olisi enemmän harjan tarpeessa kuin nuorten. Niitä siistit ja silität ja ruopottelet, vaikka pääsisivät ne kutkastaan ja karvastaan piehtaroimallakin. Sinä olet raaka ja sisukas, karjut ja häklällä kolhit. Jos tekisin, niinkuin pitäisi, alleni sinut kuopaisisin, niin että puna turskuisi, niinkuin siltä, joka oli täällä ennen sinua.»
Verestäen paloivat Pekan silmät sitä muistaessa. Se oli tapahtunut tuossa viereisessä pilttuussa. Se oli toisen teko, mutta iloiten ja peläten oli Pekka nähnyt, kuinka Äkäruuna, entinen aisatoveri, yht'äkkiä oli kaapannut miehen jalkoihinsa. Pää edellä se kannettiin ovesta ulos eikä sieltä palannut. »Lippu luokissa kuljetin minä mustaa kuormaa kirkolle, ja iloisesti kilahtelivat siellä silloin kellot. Antaisin saman kyydin sinullekin, jos olisi joku, joka sinut kaataisi… Älä tule!»