Tallimies oli taas aikonut hotaista, mutta jätti sen tekemättä ja meni pois, paiskaten oven räikkyen kiinni.
Heidän välillään oli olemassa ainainen kireys ärjymisin ja luimisteluin, läimäyksin ja hännänhuiskutuksin.
Ajomiehet saapuivat, raskain askelin, haukotella ärjähdellen, ottivat valjaat pilttuun pylväsnaulasta ja paiskasivat ne ajokkaittensa selkään ja taluttivat ulos. Rekien ratinasta ulkona kuuli Pekka, että siellä valjastettiin heinähäkkien eteen.
»Sinne minä jaksan, sinne ei ole mennessä mäkeä ja palatessa vain lyhyt kotitörmä. Siellä saa hipleätä, pehmeätä heinää. Oma ajaja antaa, tietää oikein valikoimalla valita, antaisi se tallissakin, jos saisi. Sinne menee suora tie selän halki lahden pohjaan ja kannaksen poikki, talon alaitse toiselle jäälle. Talosta tulee se musta koira jota miehet aina ärsyttelevät ja jolle hevoset luimistelevat. Tullessa pojat loikovat heinien päällä ja hoilottelevat.»
Pekka tuli niin hyvälle mielelle, että unohti kipunsa ja nälkänsä ja väsymyksensä. Hänen ajajansa tuli viimeksi. Se oli hyväntahtoinen, hiljainen, vanha ukko, joka ei milloinkaan äykkänyt eikä ihmeeksikään lyönyt—paitsi eilen oli ensi kerran, kai hätäillen, etten pääsisi mäen päälle—välistä vain hotaisi ohjasperillään ja maiskutteli suutaan ja hoputti. Pekka hörhötti hänelle vastaan. Mutta ukko ei tullutkaan hänen luokseen, näytti siltä kuin ei olisi tahtonut katsoakaan, otti rekivedon, joka vain silloin tällöin oli muiden mukana. Pekka jäi varsain kanssa talliin.
»Mitä tämä tietää? Eikö minua pannakaan tänä päivänä muiden mukaan? Lähteekö naisväki ehkä jonnekin? Niitä on kyllä hupainen ajeluttaa. Punakintainen tyttö antaa rappujen edessä aina sokeria. Niiden mielestä minä olen paras hevonen maailmassa. Ajavat kuin kunnioittaen, pitävät käsiään ohjastaessa ojona, niinkuin olisin juoksijaori, ja ptruukuttelevat kuin vauhkointa varsaa. En minä heitä ojaan aja, jo kaukaa minä kierrättelen vierut ja vastaantulijat. Mäet minä lasken niille mieliksi niin tasaisesti, että länget kaulalle soluu. Vastamäen alla ne pysähtyvät ja nousevat pois reestä. Ne käyvät monessa talossa ja panevat aina loimen selkään. Ne nauravat ja lepertelevät. Välistä minä vien ne piloillani väärään, pyöräytän johonkin pihaan, jonne ei ole ollenkaan mentävä. Siitä syntyy siunailua ja voivottelua, mutta ei ne silti milloinkaan lyö. Kun saisi aina olla naisten ajettavana. Kun olisi semmoinen talo, jossa ei olisi muita kuin naisia. Yksinäisenä hevosena.»
Päivä oli vähitellen valjennut. Ovi oli jäänyt auki. Ulkona näkyi putoilevan nuoskaa lunta isoina hiutaleina. Tuores, märkä ilma täytti tallin. Kuului ääniä, tallimiehen ja Herran. Tallimies puhui, Herran ääni sanoi vain silloin tällöin lyhyen: »Ohhoh, jahhah.» Sitten se kuului sylkevän ja rykivän ja sanoi taas: »Ohhoh, jahhah.» Renki tuli talliin, Herra jäi ovelle, savuavin suin. Renki puhui ja viittoili Pekkaan päin, tuli ja kahmaisi suuteita tukon hänen altaan, kohotti niitä ilmaan, Herralle näyttäen, ja nakkasi vihaisesti takaisin maahan. Sillä oli se ääni, joka sillä aina oli silloin, kun oli äkäinen siitä, että joku hevonen oli suoltanut. Herra ei sano muuta kuin: »niin, niin —höm, öhöm», rykii ja aikoo mennä. Silloin tulee renki pilttuuseen, koskee toiseen takaseen siitä, mistä se on arin, ja antaa potkaista; sitten se samalla tavalla koskettaa ja potkaisuttaa kaikkia muita jalkoja.
Kun renki peräytyy pilttuusta, koettaa Pekka vielä kerran tavoittaa sitä toisella takasellaan … tuli, mitä tuli, teki mitä teki!… mutta silloin käy toiseen niin kipeästi, kuin menisi se poikki, ja Pekka on vähällä lyykähtää perälleen. Tallimies räjähtää ilkkuvaan nauruun. Herra sanoo alakuloisesti myönnellen: »niinpä niin, joo, joo», ja menee. Yht'äkkiä kuuluu ulkoa punakintaisen tytön ääni puhelevan Herran kanssa. Tytön ääni sanoo kiihkeästi: »Ei saa—voi voi, ei saa!» Herran ääni on hiljaista muminaa. Nyt kuuluu hameiden humina ja tyttö ilmaantuu kiireesti oveen. Varsat hypähtävät makuultaan, toinen kurkottaa päänsä karsinan aitauksen yli, toinen pistää turpansa sen raosta. Ne hörhöttävät sille ja kaapivat kavioillaan. »Se tulee tuomaan niille aamusokeria, sillä on sitä puristettu kourallinen, saattaa olla vielä taskussakin.»
Mutta punakintainen tyttö ei menekään varsain luo. Tuleekin Pekan luo, taputtaa lautaselle, kaulalle, tulee ihan eteen. »Pekka, Pekka—ei saa, ei saa.» Se antaa sokeria, syöttää sitä koko kouransa täyden, varsat eivät saa mitään. Sillä on sitä vielä taskussaankin, se antaa kaikki, mitä sillä on, kääntää taskunsa nurin ja levittää sormensa näyttääkseen, ettei sillä enää ole. Varsat inuvat ja raaputtavat, se ei ole niitä näkevinään, ei kuulevinaan. Se on ruvennut harjaamaan, vetelee ensin varovasti häklällä, sitten harjalla reippaammin ja hokee hellällä äänellä: »Ei saa, ei saa.»
Yht'äkkiä se pujahtaa ulos ja kuuluu menevän sinne, mistä reet vedetään pihalle ajoon lähdettäessä. Sieltä se tuo sen punaisen loimen ja panee sen selkään. Sitten se palmikoi harjan ja hännän. Kun arvaisi antaa vettä ja ripauttaa siihen vähän jauhoja sekaan. Se arvaa! Se ottaa varsain kipan, ottaa siihen vettä suuresta ammeesta ja jauhoja varsain hinkalosta. Kun Pekka juo, kannattaa se kippaa kädellään ja koettaa viheltää, mutta ei osaa. Se väliin sipaisee kintaalla silmiään. Ennenkuin se menee, hyväilee se huulia kintaalla. Siitä jää suolan maku.